Paatunut materialisti löytää onnen vasta kun vaatekaappi täyttyy uusista hameista ja topeista. Uudet korkkarit katselevat lattiatasolta, mutta eivät suinkaan ole palvojan roolissa. "Mut ko ne on niin ihanat!" Siinäpä hyvä syy ostaa taas uudet saappaat. Paraskin puhuja minä. Pari viikkoa sitten ostin taas kahdet uudet kengät ja paitoja on nyt vaatekaapissa viisi lisää. Hyi minua! Kotia päästessäni tajusin, että ilo on lyhytaikaista. Muutaman viikon jaksan hehkuttaa löytöjäni ja kohdella niitä kuin kuninkaallisia. Loppujen lopuksi nämäkin uutukaiset muuttuvat pian harmaaksi arjeksi. Mistä löytäisin pysyvää onnea?
Pysyvää onnea ei olekaan. Suhteet kariutuvat, töissä menee yhtäkkiä huonosti ja itsetunto horjuu kun lehtien sivuilta pomppaa esiin langanlaihoja malleja. Hetken aikaa voin olla onnellinen ja rakastunut, saada palkkaa (jolla ostan lisää kenkiä...) ja huokua itseluottamusta. Pian taas taivas synkkenee ja sadepilvet pilaavat kampauksen. Eikö pysyvää onnea todellakaan löydy?
Tämä viikko on opettanut minulle, ettei onnen tarvitsekaan olla pysyvää. Kun se tulee aaltoina voi siitä nauttia ihan erillä tavalla. Arvostan pieniä onnen hetkiä koska niitä ei loppujen lopuksi ole runsaasti. Kuulostipa pessimistiseltä. Mutta näen itseni realistina. Surun tunne ei kuitenkaan ole tavoittelemisen arvoista, joten yritän löytää kaikesta jotain positiivista. Joskus masennukseen on kiva vaipua. Itsesääli se vasta jotain onkin. Mutta siinä ei kannata rypeä liian kauan. Elämän pienet ilot löytyvät silloin kun ei etsi liikaa. Itse ajattelin tänään pyöräillä yliopistolle ja nauttia irkku runoudesta. Samalla voin muistella lämmöllä ex-kämppistäni, joka oli juuri Irlannista. Turhat murheet heitän romukoppaan.
~Shuffle~
