Elämän lyhyys

Pieni ja pörröinen. Haukkuu paljon. Pitää pöytäliinan kiskomista hauskana puuhana. Juoksee vastaan kun saavun kotiin. Hidastaa lenkkeilyä pysähtymällä nuuskimaan ihan kaikkea. Talvella liukastelee jäätyneellä verannalla. Katselee lumihangesta. Minun pieni Bichon Frisé.

Suru iski kunnolla vasta tänään. Se tuntuu varmasti vielä pahemmin kotia mennessäni. Minun pikku koirani on kuollut. En edes halannut sitä lähtiessäni kotoa viime sunnuntaina. Ainoa mikä lohduttaa nyt, on ajatella, ettei pikku turreni tarvinnut enää kärsiä. Eläinten kanssa ei ole varaa itsekkyyteen. Vaikka toisen haluaa pitää luonaan niin kauan kuin mahdollista, ei se aina ole suotuisaa pienelle koiralle, joka kärsii levinneestä syövästä. Ei kai siinä voi muuta kuin uskoa eläinlääkäriä. "Nyt on paras tehdä näin." Itse en ollut mukana lääkärissä. Tavallaan olen ihan iloinen siitä, etten joutunut olemaan mukaan viimeisessä hetkessä. Pidän mieluusti muiston pienestä energiapakkauksesta, joka kömpi ylös koristaan tervehtimään minua iloisesti, kun tulin syyslomaksi kotiin.

Ei tämä tullut yllätyksenä. Kesällä, palatessani Lundista takaisin kotiin, piti vovve käyttää eläinlääkärissä melkein heti, kun se yllättäen ei voinut lakata tärisemästä. Tuomio lankesi; syöpä maksassa. Kotimatkalla äiti itki takapenkillä. Minun kyyneleeni tulivat, kun kerroimme kaiken isälle. Olin varma, että koiraseni ei näkisi yhdettätoista syntymäpäiväänsä. Synttärit kuitenkin tulivat ja menivät, mutta turre oli edelleen elämänsä kunnossa. Tieto sen kuolemasta oli kuitenkin odotettavissa. Syöpä on aikalailla viimeinen tuomio. Olin ehtinyt jo tottua ajatukseen siitä, ettei turre juoksisi ympäriinsä kotona ja haukkuisi vieraita. Itse en edes nähnyt sitä kuin noin joka toinen viikko. Pelottaa vähän mennä kotiin huomenna. Kaikki vovven kamppeet ovat poissa. Se ei juokse vastaan. Olen joutunut kohtaamaan niin monia epämiellyttäviä asioita viime aikoina, että luulisi sen jo käyvän rutiinilla. Mutta ei.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa

Kuka muu ahdistuu Karvisesta? Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, kun näen yhdenkin Karvisstripin. Hahmot ovat jotenkin inhottavia ja pelottavia. Vitsit eivät naurata minua yhtään. Värimaailmakin on hyytävä.

Muuten olen kyllä suuri sarjakuvien fani. Aku Ankkaa meille tilattiin kotiin ruotsinkielisenä. Kielitaito karttui seuratessa Akun ja kumppaneiden seikkailuja. Disney-hahmoissa on taikaa. Naispuoliset henkilöt, kuten Jasmin, Tuhkimo ja Lumikki ovat kylläkin sairaalloisen laihoja ja voimme kysyä, onko tämäkään sitten hyvä esikuva nuorille tytöille. Nyt eksyinkin sarjakuvista piirrettyihin, joten ohjataanpa kelkka takaisin sarjiksia päin.

Hävettää myöntää, että saadessani esim. Kalevan käsiini, luen ensimmäisenä sarjakuvat. Plaraan sinne viimeiselle sivulle ja luen läpi silmää miellyttävät stripit. Sitten vasta voin keskittyä lukemaan kunnallisvaaleista ja Kiinan maitokriisistä. Yleisellä paikalla vältän sarjakuvien lukemista, koska se näyttää jotenkin sivistymättömältä ja lapselliselta. Samassa lehdessä
puidaan talouskriisiä ja minä vaan naureskelen Viivin ja Wagnerin parisuhdekiemuroille. Sivistymätön moukka!

Eivätkö sarjikset kuitenkin ole taidetta? Eikö ne nykyään hyväksytä ihan taiteen muotona? Nehän kertovat tarinan samalla tavalla kuin maalaus ja herättävät tunteita kuten musiikkikin. Jopa ne, jotka eivät osaa perinteisessä mielessä piirtää, voivat taiteilla sarjakuvia. Jälki voi olla
ihan mitä vaan. Ainutlaatuisuutta arvostetaan ja se, mikä aluksi näyttää karkealta ja rumalta, voi ajan saatossa muuttuakin muodikkaaksi. Eikö tämä koske kaikkia taiteenmuotoja? Sarjakuvissa saa olla villimpi. Sarjakuvia eivät koske mitkään säännöt. Sarjakuvat ovat kuin villi länsi.

Tuomitsinko Karvisen liian pikaisesti? Vilkaisen yhtä strippiä ja tutut vilunväristykset hakeutuvat selkäpiihin. Tätä taiteen muotoa en vain ymmärrä. Palaan Aku Ankan pariin. Ja mitähän hauskaa Wagner tänään keksii?

Time is running out

Tajusin tänään, etten ole lukenut perjantain tenttiin lähellekään niin paljon kuin yleensä pänttään. Kirjoja on kaksi ja vielä luentomuistiinpanot päälle. Ajatukseni ovat olleet tällä viikolla jossain aivan muualla, eikä keskittymiskykyni ole ollut parhaimmillaan minkään asian suhteen. Tenttiin lukeminen ei siis ole ollut päällimmäisenä mielessä. Minulle ei useasti tule sellaista oloa, että aika vain loppuisi kesken ja jäisin ihmettelemään, että mitä sitä nyt tulikaan tehtyä. Yleensä olen yliluonnollisen tunnollinen ja saan hoidettua asiat pois alta hetkessä. Mitä minulle on tapahtunut?

Syytän Lundia kaikesta. Samalla myös kiitän Lundia. Ei enää stressiä tenteistä, esseistä tai muusta turhasta; aina voi saada toisen mahdollisuuden! Jos se tentti ei mene läpi ensimmäisellä kerralla, niin aina on uusinta. Elämässä saa usein luvan yrittää uudestaan. Kyse on vain asenteesta. Jos vanhoja jää märehtimään, ei koskaan voi liikkua eteenpäin. Uudistumista!

Huomenna aikani loppuu monen asian suhteen. Joskus se, että asiat viedään päätökseensä on hyvä asia. Tentti on päätös kurssille. Päätöksiä saavutetaan myös suhteissa. Time is running out; onneksi.

KR-kerhon tapaaminen

Tapahtumapaikkana tunkkainen huone jossain kerhotalolla. Joukko ihmisiä istuu ringissä huoneen keskellä. Yksi heistä nousee ylös.
- Hei, mie olen Maria.
- Hei Maria!
- Mie olen nyt ollut kateellinen 14 vuotta. Koitan nyt päästä kuiville.
Kaikki ympärillä olevat katsovat naista ymmärtäväisinä ja nyökyttelevät. Heillä on myös kokemusta kateudesta. Kenellä ei olisi?

Muistan selvästi, kuinka kuusivuotiaana kadehdin ystäväni lelukoiraa. Koira oli ihanan pehmoinen. Sillä oli pystykorvat ja sen turkki oli hopeanharmaa ja musta. Se näytti aivan Hopeanuolelta. Ja minä halusin sen. Tai en juuri sitä, mutta oman sellaisen. Juuri samanlaisen. Ensimmäinen kosketukseni kateuteen. Se ei ollut mukava tunne.

Kateus ei ole kadonnut elämästäni minnekään. Se on muuttanut muotoaan, mutta hiipii edelleen esiin aina silloin kun en sitä kaipaisi. Kateus saa minut inhoamaan itseäni. Miksen voi vaan olla iloinen toisen puolesta? Miksi minulla täytyy myös olla se lelukoira? En koskaan ajattele, että minulla saattaa olla jotain, mitä lelukoiran omistajalla ei ole. Enkö voi vaan iloita siitä mitä minulta jo löytyy?

On helppo olla sokea hyville asioille elämässään. Ihmisen perusluonteeseen tuntuu kuuluvan asioiden tavoittelu. Oli kyseessä sitten lelukoira, uusi asunto tai poikaystävä niin haluamme sen. Ja me haluamme sen heti. Löydämme ympäriltämme ihmisiä, joilla jo on lelukoira, uusi asunto ja poikakaveri ja mietimme, miksei meillä jo ole noita asioita. Kateus katselee olan takaa ja kuiskailee korvaan. Kuinka moni ihmissuhteeni kariutuisikaan jos antaisin kateudelle vallan. Vaikka minulla ei aina mene hyvin, niin en voi purkaa sitä muihin ja unohtaa iloita heidän puolestaan. Kateus myrkyttää ympäristöä. Teen uudenvuodenlupaukseni jo nyt: Heivaa kateus!

P.S. KR-kerho=Kateus Rumentaa-kerho

Aktiivista perjantaita!

Kun jotain päätän, niin myös pidän pääni. Tai en. Oikeastaan olen toivoton lupausten pitäämisessä. Ainakin niiden lupausten, jotka olen tehnyt ihan itselleni. "Tänään siivoan, ihan varmasti!" "Huomenna menen jumppaan, mie lupaan!" "Nyt luen kansista ja telkkaria en avaa!" Eniten tuotan vain itselleni hallaa (ja jos joku ystäväni olisi allergikko, niin varmaan myös hänelle; kotonani on juuri nyt todella pölyistä).

Jos jätän jumpan väliin yhdesti, niin niin on helppo tehdä myös seuraavana päivänä. Aina löytyy tekosyitä. Yleensä viittaan vaan kiireisiin ja että minun pitää lukea esim. tenttiin. Koko juttu päättyy niin, etten ole mennyt jumppaan, siivonnut tai edes lukenut; mihin päivän tunnit katosivat? Eilen oli ihanainen pyykkipäivä, eli koko kämppä oli täynnä paitoja ja lakanoita. Imurin otin esille, mutta päädyin vain imuroimaan sängyn. Tuossa punainen Electrolux Ergo Space:ni vieläkin on.

Tämä päivä on kuitenkin toteutuneita lupauksia täynnä. Jaksoin kasin luennolle ja sieltä riensin Tokmanniin ostamaan vihdoin henkareita ja kuivatustelineen vaatteille. Tätä olen suunnitellut jo niin kauan, mutta koskaan en saanut aikaiseksi lähteä kyseiseen kauppaan. Tokmannin jälkeen käväisin ruokaostoksilla ja sitten järjestelin kaikki lippuset ja lappuset omiin mappeihinsa. Sen jälkeen jumppaan! Olin niin ylpeä itsestäni hyppiessäni musiikin tahdissa. Kohta pyykkäämään. Koska tämä päivä näyttää onnistuvan kaikin puolin, niin ehkä saan myös imuroitua. Mie lupaan!

P.S. Aktiivisuuteni hintana oli kuitenkin parin luennon skippaaminen. Mutta tämä annettakoot minulle anteeksi.

Pimeys kohtaa valon

Tajusin tänään, että syksy on kohta ohi. Puiden lehdet ovat tippuneet melkein kokonaan ja ilmat vain kylmenevät. Mie rakastan syksyä juuri värien takia. Luonto on kauneimmillaan juuri syksyllä. On sopivan viileää. Mutta sitten kun lehdet putoavat ja maatuvat on kaikki ohi. Ennen kuin lumi sataa on pimeää ja synkkää. Räntäsade on kamalinta. Sen lisäksi että masentuu pimeydestä, niin kastelee vielä lahkeensakin loskassa. Syksyn toinen puoli ei siis ole se maailman ihanin. Pimeys ei oikeastaan koskaan ole masentanut minua, sillä näen sen vain mahdollisuutena sytyttää kynttilöitä ja käpertyä sohvan pohjalle lukemaan kirjaa tai katsomaan elokuvia. Liian kauan aikaa en kuitenkaan jaksa olla yksin ja silloin pimeys on ylipääsemätön este. En mieluiten kävele yksin ulkona öisin ja niinpä jopa lyhyt matka bussipysäkille on mielessäni liian pitkä iltaisin. Illanvietot ystävien luona jäävät siis usein väliin näin syksyisin. Kurjaa, kurjaa, kurjaa, mutta minkäs sitä itselleen voi. Ja sille itsesuojeluvaistolle, jonka olen perinyt äidiltä.

Nyt koitan nauttia viimeisistä ihanista syksyn hetkistä. Värikkäät lehdet... Ne saavat minut aina niin hyvälle tuulelle.