Kuka muu ahdistuu Karvisesta? Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, kun näen yhdenkin Karvisstripin. Hahmot ovat jotenkin inhottavia ja pelottavia. Vitsit eivät naurata minua yhtään. Värimaailmakin on hyytävä.
Muuten olen kyllä suuri sarjakuvien fani. Aku Ankkaa meille tilattiin kotiin ruotsinkielisenä. Kielitaito karttui seuratessa Akun ja kumppaneiden seikkailuja. Disney-hahmoissa on taikaa. Naispuoliset henkilöt, kuten Jasmin, Tuhkimo ja Lumikki ovat kylläkin sairaalloisen laihoja ja voimme kysyä, onko tämäkään sitten hyvä esikuva nuorille tytöille. Nyt eksyinkin sarjakuvista piirrettyihin, joten ohjataanpa kelkka takaisin sarjiksia päin.
Hävettää myöntää, että saadessani esim. Kalevan käsiini, luen ensimmäisenä sarjakuvat. Plaraan sinne viimeiselle sivulle ja luen läpi silmää miellyttävät stripit. Sitten vasta voin keskittyä lukemaan kunnallisvaaleista ja Kiinan maitokriisistä. Yleisellä paikalla vältän sarjakuvien lukemista, koska se näyttää jotenkin sivistymättömältä ja lapselliselta. Samassa lehdessä
puidaan talouskriisiä ja minä vaan naureskelen Viivin ja Wagnerin parisuhdekiemuroille. Sivistymätön moukka!
Eivätkö sarjikset kuitenkin ole taidetta? Eikö ne nykyään hyväksytä ihan taiteen muotona? Nehän kertovat tarinan samalla tavalla kuin maalaus ja herättävät tunteita kuten musiikkikin. Jopa ne, jotka eivät osaa perinteisessä mielessä piirtää, voivat taiteilla sarjakuvia. Jälki voi olla
ihan mitä vaan. Ainutlaatuisuutta arvostetaan ja se, mikä aluksi näyttää karkealta ja rumalta, voi ajan saatossa muuttuakin muodikkaaksi. Eikö tämä koske kaikkia taiteenmuotoja? Sarjakuvissa saa olla villimpi. Sarjakuvia eivät koske mitkään säännöt. Sarjakuvat ovat kuin villi länsi.
Tuomitsinko Karvisen liian pikaisesti? Vilkaisen yhtä strippiä ja tutut vilunväristykset hakeutuvat selkäpiihin. Tätä taiteen muotoa en vain ymmärrä. Palaan Aku Ankan pariin. Ja mitähän hauskaa Wagner tänään keksii?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti