Pieni ja pörröinen. Haukkuu paljon. Pitää pöytäliinan kiskomista hauskana puuhana. Juoksee vastaan kun saavun kotiin. Hidastaa lenkkeilyä pysähtymällä nuuskimaan ihan kaikkea. Talvella liukastelee jäätyneellä verannalla. Katselee lumihangesta. Minun pieni Bichon Frisé.
Suru iski kunnolla vasta tänään. Se tuntuu varmasti vielä pahemmin kotia mennessäni. Minun pikku koirani on kuollut. En edes halannut sitä lähtiessäni kotoa viime sunnuntaina. Ainoa mikä lohduttaa nyt, on ajatella, ettei pikku turreni tarvinnut enää kärsiä. Eläinten kanssa ei ole varaa itsekkyyteen. Vaikka toisen haluaa pitää luonaan niin kauan kuin mahdollista, ei se aina ole suotuisaa pienelle koiralle, joka kärsii levinneestä syövästä. Ei kai siinä voi muuta kuin uskoa eläinlääkäriä. "Nyt on paras tehdä näin." Itse en ollut mukana lääkärissä. Tavallaan olen ihan iloinen siitä, etten joutunut olemaan mukaan viimeisessä hetkessä. Pidän mieluusti muiston pienestä energiapakkauksesta, joka kömpi ylös koristaan tervehtimään minua iloisesti, kun tulin syyslomaksi kotiin.
Ei tämä tullut yllätyksenä. Kesällä, palatessani Lundista takaisin kotiin, piti vovve käyttää eläinlääkärissä melkein heti, kun se yllättäen ei voinut lakata tärisemästä. Tuomio lankesi; syöpä maksassa. Kotimatkalla äiti itki takapenkillä. Minun kyyneleeni tulivat, kun kerroimme kaiken isälle. Olin varma, että koiraseni ei näkisi yhdettätoista syntymäpäiväänsä. Synttärit kuitenkin tulivat ja menivät, mutta turre oli edelleen elämänsä kunnossa. Tieto sen kuolemasta oli kuitenkin odotettavissa. Syöpä on aikalailla viimeinen tuomio. Olin ehtinyt jo tottua ajatukseen siitä, ettei turre juoksisi ympäriinsä kotona ja haukkuisi vieraita. Itse en edes nähnyt sitä kuin noin joka toinen viikko. Pelottaa vähän mennä kotiin huomenna. Kaikki vovven kamppeet ovat poissa. Se ei juokse vastaan. Olen joutunut kohtaamaan niin monia epämiellyttäviä asioita viime aikoina, että luulisi sen jo käyvän rutiinilla. Mutta ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti