minä...

*

this is my head exploding from the weight of the thoughts inside

these are my thoughts escaping through the ventilation-shaft

though my words weight a ton they can hardly ever come out right

this is an emergency call 'cause my head explodes tonight

lauantai 31. tammikuuta 2009

Saatanan tunarit!


Käväisin viikonloppuna Happiksessa ostamassa uuden läppärin väsähtäneen koneeni tilalle. Perjantaina siis istuin auton ratin taakse suuntana Tornion Musta Pörssi. Jätettyäni vanhan koneeni liikkeeseen (sen tiedostot siirrettiin uuteen koneeseen) suuntasin taas Happista kohti. Saatuani kirjastosta etsimäni kirjan lähdin tyytyväisenä ajamaan kotia kohti. Radiossa alkoi vielä soida David Cookin Leave a Light on ja lauloin iloisena mukana. Yhtäkkiä eteeni kiilasi vanha papparainen vihreässä Volvossaan. Hei, minulla on etuajo-oikeus! Tööttäsin ja sadattelin ja sitten tein jotain todella kypsää (lue: jotain älyttömän lapsellista, jota voi odottaa juuri ajokorttinsa saaneelta amikselta): roikuin papparaisen auton puskurissa pakottaen hänet ajamaan nopeampaa ja kun lopulta saavuimme liikenneympyrään (yhteen Happiksen useista; tästä lisää myöhemmin) vaihdoin kaistaa vauhdikkaammin kuin yleensä ja kirmasin tieheni Marielundin suuntaan. Hah, siitäs sait!

Mitä tyydytystä tämä sitten toi minulle? No, ensinnäkin, minä olin oikeassa. Papparaisen olisi pitänyt väistää minua ja ansaitsi siis tööttäykset, sadattelut, puskurissa kiinni ajamiset ja loppuun vielä kansainvälisen käsimerkin (kyllä, näin alas olen vajonnut). Toiseksi, hän pilasi täysin Leave a Light on-biisin, sillä olin niin tuohtunut tapahtumasta, että koko kappale meni ihan ohi. Kolmanneksi, mittani oli ilmeisesti saavuttanut sen pisteen, että papparainen Volvoineen oli se kuuluisa viimeinen pisara. Haaparanta on autoilijoiden helvetti. Kaikkien pitäisi tietää tämä. Jos olet niin hullu, että kuljet autolla Happiksessa, niin ole yltiötarkkaavainen. Älä oleta, että oikealta tulevalla on etuajo-oikeus. Älä luulekaan, että liikenneympyrään tulevat väistävät sitä, joka jo tekee kierrostaan. Älä unelmoikaan, että happislaiset olisivat kuulleet mitään joustavasta liikenteestä. Vanhempieni naapuri kutsui Happiksen autoilukulttuuria osuvasti Villiksi Länneksi. Siellä eivät säännöt päde.

Kävin autokouluni Happiksessa, mutta onneksi opettajani oli hyvä. Siihen aikaan Happis oli vielä suht koht rauhallinen, eikä ajokortin saaminen ollut niin hankalaa. Happiksessahan ei ole liikennevaloja missään. Sieltä löytyy kuitenkin ainakin yhdeksän liikenneympyrää, mutta kukaan ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän niiden ideaa. Yhden liikenneympyrän olemassaolo on muuten minulle täysi arvoitus, sillä se on niin pieni, että jopa normaalilla henkilöautolla on hankaluuksia selvitä siitä. Tämän takia kaikki (kyllä, myös minä) ajavat vain sen läpi tehden näin rondellista täysin hyödyttömän. Aina Happiksessa ajaessani mietin, että olenko se minä, joka olen unohtanut kaikki liikennesäännöt. Ehkä oikealta tulevalla ei sittenkään ole etuajo-oikeutta. Ehkä olen vain keksinyt itse koko säännön. Helkatti, ehkä se autokoulunopettaja valehteli minulle koko ajan! Joskus myös epäilen, että katuja on muuteltu Oulussa oloni aikana niin, että se terveyskeskukselta päin tuleva tie onkin nyt pääväylä (jostain ihmeen syystä). Voi anteeksi, tämä onkin ulkopaikkakuntalaisen syy! Ja hitot.

Papparainen saapui varmasti hieman järkyttyneenä kotiinsa sinä iltana. Hän varmasti valitti vaimolleen, että nykynuoriso on kamalaa. "Ei ne meidän aikoina..." Ei hän ymmärräkään, että oli itse vaara liikenteelle ja että tööttäykseni oli aiheellinen. Sen voin myöntää, että olisin voinut jättää välin amis-käyttäytymiseni. Papparainen saa siis ihan aiheesta kutsua minua hävyttömäksi, lapselliseksi, hätäilijäksi... Mutta minä tiedän, että olin oikeassa. Ja hei, hän pilasi sentään David Cookin ihanan biisin!

maanantai 26. tammikuuta 2009

Rakkaudesta musiikkiin



"Hei, se on Danny! Kato kato! Siellä se on! Huivi päässä!" Jos mietin aiemmin, että kuuloni on heikentynyt, niin yhdessä Luulajan ostoskeskuksessa tajusin, ettei kuulossani ole mitään vikaa. Sata pientä tyttöä kiljumassa täyttä kurkkua "Danny!!" osoitti, että kuulen vähän liiankin hyvin.

Nyt täytyy selventää, ettei meidän suomalainen Danny ole uusi teini-idoli Ruotsissa. Hei, ei ne nyt niin jäljessä siellä ole! Ei, nyt kyseessä on se toinen Danny, jonka sukunimi kuulostaa puolalaiselta makkaralta. Danny Saucedo oli mukana Idol 2006:ssa, mutta ei voittanut. Teinit itkivät katkeria kyyneleitä, kun Danny poistui lavalta ilman titteliä. Mutta ei Dannyn tarina tähän loppunut. Eikö se, että hänet nimitettiin Ruotsin seitsemänneksi seksikkäimmäksi mieheksi jo kerro jotain! Sadat teinit olivat ainakin lukeneet Plazansa tarkkaan.

Mutta mikä tässä Danny tarinassa nyt olikaan ideana? Selitänkö vain huvikseni jostain ruotsalais-puolalaisesta tyypistä, joka joskus aikoja sitten sattui osallistumaan Idolsiin ja nyt keikkailee ympäri Ruotsin ostoskeskuksia? Ehei, jutuissani on aina jotain ideaa. Danny liittyy ajankohtaisuudessaan musiikkiin ja sen "laatuun". "Laatuun" lainausmerkeissä, koska aloin vakavasti miettiä, voiko kukaan puhua musiikin "laadusta". Onko olemassa "laadukasta" musiikkia. Voin vertailla tuotteita Stockalta ja H&M:stä ja päättää omin silmin laatuerosta. Mutta eikö musiikin kuuntelu ole aika subjektiivinen kokemus? Voinko tosiaan luottaa Trendin toimittajan mielipiteeseen siitä, että The Killersien Sam's Town oli täysi katastrofi? Täytyykö aina hypätä siihen mainstreamiin?

Mielestäni minulla on hyvä musiikkimaku. Kuuntelen niin Rammsteinia kuin Coldplayta ja The Curea ja Linkin Parkia. Minulle käy lähes mikä tahansa (reggae ei kylläkään iske). Myös radioiden toitottamat Katy Perryt ja Pussycat Dollsit toimivat. Olen moniruokainen musiikin suhteen, näin se vain on. Mutta velvoittaako klassisen musiikin kuuntelu, etten voi kuunnella Danny Saucedoa? Eivätkö nämä kaksi riitele räikeästi keskenään? Kauas olemme tulleet ajoista, jolloin nuoriso lokeroitui tiettyyn kategoriaan. (En kylläkään enää sanoisi itseäni nuorisoksi) Ei ole enää punkkareita, hevareita ja hiphoppareita; kaikki on vapaampaa! Tyylin muuttaminen on lähes must. Kaavoihin kangistuminen vaan on niin tylsää.

Danny pomppii ympäri lavaa ja villitsee teinit täysin. Hän vetää vain kolme hittikappalettaan, joista yksi on viimeisin Radio. Glitterin kassalla yksi myyjistä huokaisee, kun teinijoukko vain jatkaa kiljumistaan. Hymyilen hänelle rohkaisevasti. Kyllä se siitä. Pitäisiköhän minunkin liittyä kiljuvaan joukkoon. Vai olenko liian vanha tällaiseen?





Nuorempana pidin siitä, mistä vanhempanikin pitivät. Meiju Suvas, Frederik, Kaija Koo... Cat Cat oli suuri suosikkini. Jossain vaiheessa Spice Girls astui kuvaan ja niin jäivät Bye bye babyt sun muut. Jossain vaiheessa musiikkimaun on pakko muuttua. Pyörittelen silmiäni porukoitteni musiikkimaulle. Autossa soi aina joko Pooki tai Iskelmä ja takapenkkiläisillä ei ole mitään sananvaltaa. Olen miettinyt, että muuttuuko minunkin makuni joskus tuollaiseksi, vai kasvavatko artistit, joista pidän tänään, myös vanhoiksi (luultavasti) ja jatkan heistä pitämistä. Spice Girls ei enää ole yhtä kova sana kuin ennen ja jopa pari vuotta sitten livenä näkemäni My Chemical Romance on menettänyt osan hohdostaan. Angsti kauteni on siis ehkä lopuillaan näin 22 ikävuoden kynnyksellä. Kukaan ei voi olla ikinuori.

Ystäväni nyrpisti nenäänsä soittaessani Dannyn Tokyo biisin. "Ne kaikki kuulostaa ihan samalta", sanoi hän ja minun täytyi vain nyökätä. Niinhän ne kuulostavat. Mutta miksi muuttaa toimivaa kaavaa? Danny on Danny vaikka voissa paistaisi. Danny pysyy, mutta fanit vaihtuvat. Kuka nyt jaksaisi vielä viisikymppisenä pomppia ja kiljua keskellä Shoppingia? En minä ainakaan.



sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Ruotsalaisia älynväläyksiä, Osa 2

Syksyn aikana innostuin Ruotsin telkkarissa pyörineestä Dansbandskampen ohjelmasta, jossa erilaiset tanssiorkesterit kilpailivat kansan suosiosta. Oma suosikkini oli Scotts, joka jäi toiseksi, mutta pääsee silti Ruotsin euroviisukarsintaan (jei!). Alussa välttelin ohjelmaa hanakasti ja asetuin toiseen huoneeseen mielenosoituksellisesti, kun kotona käydessäni porukat lauantai-iltana asettuivat telkkarin ääreen. Kerran kuitenkin jäin olohuoneeseen ja pian huomasin laulavani mukana, kun Scotts soitti Cara mia-biisiä. Myös tanssiorkesterien tyypillisistä biiseistä löytyi pari hyvää. Minua ei edes hävettänyt ajatella, että Barbadoksen "Kom hem" on oikeastaan todella hyvä biisi.

Ruotsalaisille dansbandit ovat todellista kulttuuria. Ne kuuluvat jokaisen ruotsalaisen elämään jollain tavalla. Yhä nuoremmat innostuvat soittamaan tätä ns. juntimpaa musiikkia matkallaan huipulle. Klassikot kuten "Leende guldbruna ögon" ja "Blue Hawaii" soivat tiuhaan tahtiin keski-iän ylittäneiden kotona. Itse jouduin kestämään paljon ruotsalaisia dansbands kappaleita lapsuuteni aikana. Kokemuksesta tiedän myös, että biisit eivät paljoa toisistaan eroa. Kun on kuullut yhden, on kuullut kaikki. Silti dansbandien suosio kasvaa. Svt:n ohjelman jälkeen kansa on hullaantunut. Dansband-kuume on tarttunut jopa minut!

Mutta mikä tekee hyvän dansbandin? Millä avuilla dansband pääsee ihmisten sydämiin? Miten juuri Sinä perustat menestyvän dansbandin? Tässä pieni aloittelijan opas:

1. Yhteensopivat puvut
Dansbandin täytyy näyttää dansbandilta ja sen täytyy onnistua hankkimaan kaikille samanlaiset vaatteet. Rumpali, kitaristi, basisti, kosketinsoittaja, laulaja... Kaikille samat kuteet ja menestys on taattu!



2. Mieleenpainuva nimi
Moni aloitteleva bändi pähkäilee nimenvalintaa. Nimen täytyy jäädä helposti mieleen. Sen täytyy olla "svengaava". Sen tulee kertoa jotain bändistä. Turvallinen valinta dansbandin nimeksi on kaksiosainen nimi kuten "Sven Ingvars" ja "Lars Kristers". Tässä on vaarana se, että bändin nimi sekoittuu helposti useaan muuhun dansbandiin. Englannin kieltä on siis hyvä heittää mukaan, jotta bändi antaa itsestään kansainvälisen kuvan. Nimi voi olla myös kuvaava (kuten dansband "Tre blå och en gul" (Kolme sinistä ja yksi keltainen) kohdalla).




3. Luonnonläheinen levynkansi
On tärkeää, että dansband saa levynsä kauppoihin niin pian kuin mahdollista. Suositeltavaa olisi tuoda levyjä mukaan myytäväksi jo keikkapaikalle, jossa musiikista innostuneet ihmiset ostavat bändin tuotoksen taatusti itselleen. Kansikuvaa suunnitellessa kannattaa jälleen ottaa huomioon yhteensopivat puvut, mutta myös tausta. Viisain ratkaisu on asettaa dansband keskelle metsää nojailemaan puihin (ei kuitenkaan roikkumaan niistä).




4. Ei naisia dansbandiin
Ei, valitan, naiset eivät ole tervetulleita näihin ympyröihin. Toki, myös Dansbandskampenissa moni naista solistina käyttänyt bändi yritti, mutta he epäonnistuivat. Ei naisia dansbandiin. Joukon tulee koostua miehistä. Keski-ikäisistä, parrakkaista ja valtavat lasit omistavista miehistä.




5. Huumori
Useimmat naureskelevat dansbandeille ja sille, mitä ne edustavat. Huumori on siis tärkeässä osassa dansbandia perustaessasi. Täytyy aina muistaa, ettei itselleen nauraminen koskaan satuta. Lisää naurua peliin siis!




6. Knapsu varoitus
Kuten kaikki tiedämme, uskovat suomalaiset, että jok'ikinen ruotsalainen mies on homoseksuaali. Tämä on kuitenkin liioittelua. Dansbandia perustaessa täytyy kuitenkin muistaa, että jos olet heteroseksuaali mies, voi bändi muuttaa imagoasi. Jos siis edelleen tahdot olla miehinen mies, en suosittele dansbandin perustamista. Mutta jos olet sinut itsesi kanssa, niin eikun laulamaan!




Näillä neuvoilla dansband-kokoonpanosi on menestys! Loppuun vielä muutama varoittava esimerkki:

Mikä tässä dansbandissa on vikana? No, asut eivät ole yhteensopivia ja ne ovat vielä todella tylsiä. Pienellä kimalteella ja pinkillä tämäkin joukkio olisi menestynyt.

Mitä niistä naisista nyt sanottiin? Kyllä, ei heillä ei ole asiaa dansbandiin. Ja sanon tämän naisena. Tässäkään joukkiossa naisen läsnäolo ei toimi, vaikka yksi mies yrittääkin peittää hänen osallisuutensa omilla pitkillä hiuksillaan.
Pojat ovat kyllä luonnon keskellä, mutta asennot eivät ole yhteneviä. Tästä kuvasta välittyy levottomuus; onko tämä dansband tosiaan bändi, vai sattuivatko he vaan saman metsän laitaan samaan aikaan, yllään samanlaiset puvut?

Toistan, luonto on tärkeässä osassa kuvissa. Joten jos tosiaan päätät pelata varman päälle ja asettaa bändisi luonnon helmaan, niin mene oikeasti sinne luontoon, äläkä hanki kuvatapettia Tikkurilalta! Älä myöskään pue yhtä jäsentä haalistuneeseen paitaan.

Tässä on kaikki kohdallaan. Pojat ovat pukeutuneet yhteensopiviin asuihin, jotka eivät ole pliisuja, vaan hyppäävät varmasti silmille agressiivisen punaisen värinsä ansiosta. Joukko on myös yhtenäinen ja pojat uskaltavat seistä lähekkäin. Yksi iso kysymys kuitenkin karkaa huuliltani: Mitä ihmettä he tekevät uima-altaan äärellä??

(Kaikki kuvat löytyvät osoitteesta: http://pics.yemii.com/swedish-dance-bands.html)

P.S. Kiitos riittävästä huumorintajustanne!