minä...

*

this is my head exploding from the weight of the thoughts inside

these are my thoughts escaping through the ventilation-shaft

though my words weight a ton they can hardly ever come out right

this is an emergency call 'cause my head explodes tonight

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

13.12

Olen vaipunut joulun tunnelmiin ja samalla myös laiskuuteen. Tänään en jaksa etsiä uutta musiikkia vaan palaan tuttuun ja turvalliseen The Cranberriesiin. Dolores O'Riordanin äänessä on jotain ihanan väärää.

Ennen laiskuuttani päätin löytää itselleni jotain uutta ja ihanaa kuunneltavaa. Spotifyn radio tarjosi minulle Ben Foldsia, jonka kautta eksyin Regina Spektorin maailmaan. Asetin kännykkäni soittoääneksi naisen "Samson" laulun ja aina kun se pärähtää soimaan, en melkein henno vastata puhelimeen. Reginan jälkeen kaikki miesvokalistit kuulostavat laimeilta.


Ja taas minä kirjoitan musiikista. Mutta onhan se suuri osa elämääni. Se säätelee mielialaani pelottavan paljon. Inhoan sunnuntaita, joten sorrun silloin yleensä kuuntelemaan pirteää purkkapoppia tyyliin 90-luvun Britney tai aina yhtä nolo 'N Sync. Olen nyt kuitenkin yrittänyt löytää uuden asennoitumisen sunnuntain suhteen ja vaihtanut sen vuoksi myös hieman toisenlaiseen soittolistaan. En pelkää synkkiä biisejä kuten "Wake Up And Smell The Coffee" tai "Sleep On The Wheel". Annan nykyisin itselleni luvan vain olla sunnuntaisin. Pyykkään, kokkaan ja kuuntelen sitä synkkääkin musiikkia.

P.S. Pakkasen myötä tuli myös auringonpaiste. Tätä onkin kaivattu <3

perjantai 27. marraskuuta 2009

Sekalaisia/sekavia ajatuksia

Pieni brainstorming ei koskaan tee pahaa, eihän?

1. Mässylakkoni on taas alkanut! Se on jatkunut kohta kaksi viikkoa ja olen uskomattoman ylpeä itsestäni. Minua ei edes haluta mitään makeaa. Välillä kylläkin kun telkkaria katsoessa eteen hyppää Fazer-mainos tai juustonaksu pussi, niin meinaan hairahtaa, mutta ei, olen nyt päättänyt pysyä vahvana jouluun asti.

2. Huomasin, että jouluostokset voi tehdä kivuttomasti kunhan vaan on ajoissa liikkeellä. Minun piti viime lauantaina vain käydä keräilemässä kaupungilla ideoita, mutta palasinkin kotiin joululahjaostokset valmiina. Nyt voin siis vaan vaipua joulutunnelmiin turhia stressaamatta.


3. Upposin uudestaan "Breaking Dawn" kirjaan, elikkä vampyyrisarjan viimeiseen teokseen. Innostuin sarjasta taas nähtyäni viime viikolla New Moonin. Leffa oli hyvin toteutettu, enkä ollut niin kriittisenä kuin Twilightin suhteen. Breaking Dawnin luin loppuun tuossa juuri äsken. Eilen en päässyt nukkumaan kuin vasta yhdeltä, koska en voinut jättää kirjaa niin jännään kohtaan, kuin missä se oli siinä kahdentoista maissa. Luin siis neljä tuntia putkeen. Välillä näinkin.

4. En kestä, en kestä, en millään kestä Spotifyn ärsyttäviä pokerimainoksia.

5. Jääkaappi on tyhjänä, mutta en jaksa tänään käydä kaupassa. Eilen haaveilin maustamattomasta jogurtista, Elovena-muroista ja mansikoista (kaikki yhdessä sulassa sovussa siis). Pakkasessa lojuvat kalapuikot eivät oikein houkuttele.

6. En tunnu tänään löytävän musiikkimielialaani. Kaikkea on kokeiltu, mutta mikään ei tunnu oikein sopivan tälle päivälle. Juuri nyt soi Ben Folds ja Songs for Silverman.

7. Minun pitäisi siivota ja tiskata, mutta en pääse enää ylös tästä sohvalta. Eilen ajattelin, etten tee mitään kotitöitä koska ehdin sitten perjantaina. Olisihan se pitänyt arvata, että laiskuus iskee.

8. Pelkäsin, etten löydä joulutunnelmaa tänä vuonna ollenkaan, koska tunsin niin suurta ärsytystä lokakuussa ilmestyvää joulusälää kohtaan, mutta näin marraskuun lopuilla voin sanoa, että kyllä ne joulufiilikset sieltä esiin pomppaavat. En malta odottaa, että pääsen kokkailemaan ja kokeilemaan taas niitä limekarkkeja, jotka epäonnistuivat täysin viime vuonna.

9. Löysin Happiksesta vanhan, kuutosluokalla ostetun Adidas-laukkuni ja olen ihan ylionnellinen siitä. Se on harvinaisen hyvässä kunnossa, joten voin huoletta raahata isompiakin tiiliskiviteoksia mukanani yliopistolla.

10. Haluaisin tehdä uuden kuvakollaasin seinälleni. Ideoita kyllä riittää, mutta ne pitäisi vaan osata rajoittaa ja jäsentää.

11. Lenkkeily ja jumppaaminen ovat jääneet. Yritän sen sijaan kävellä raput ylimpään kerrokseen, jotta saisin edes hyötyliikuntaa. Toimii kohtalaisesti.

12. Uusi To do-listani on tehokkaampi kuin edellinen. Tässä lukee jopa deadlinet.

13. Pimeys ja harmaus alkavat jo masentaa. Tulisi jo se lumi! Tai, onhan se tullut, mutta sitten myös mennyt yhtä nopsaa. Aamuisin ei meinaa jaksaa ylös, koska on niin pimeää. Tänään kuitenkin huomasin, että olen pirteämpi kuuden tunnin yöunilla kuin kahdeksan. Hmm.

14. Uudet vaateyhdistelmät ovat kivoja. Löysin myös korurasiasta vanhoja (minulle uusia) koruja. Vähän piristystä tähän harmauteen.


15. Haluaisin nähdä Pähkinänsärkijän tänä jouluna. Ja jossei tänä jouluna niin ainakin ensi vuonna. Ja jossei ensi vuonna niin sitten...

16. Minun pitäisi polttaa enemmän kynttilöitä, mutta jostain ihmeen syystä ne masentavat nykyään. Jos aikoo polttaa kynttilöitä niin täytyy muista valonlähteistä luopua ja sitten se yksin istuminen lähes pimeässä huoneessa tuntuu jotenkin säälittävältä.

17. Itselleen täytyy osata nauraa. Viivi ja Wagner auttavat kyllä tässä. Onhan se aika stereotyyppinen, mutta kyllä sitä välillä tunnistaa itsensä Viivistä.

18. Minua ärsyttää ihmiset, jotka ovat niinkuin eivät tuntisikaan. Sitten tullaan aina siihen noloon tilanteeseen, että itse sanoo "hei", mutta toinen ei ole huomaavinaankaan. En kai minä ole niin helposti unohdettavissa?

19. Haluttaisi välillä poistaa koko mese koneelta.

20. Kello on kohta viisi enkä ole edelleenkään tiskannut. Nyt kyllä ryhdistäydyn ja pistän ainakin Breaking Dawnin ystäviensä joukkoon kirjahyllyyn. On sekin alku.

torstai 19. marraskuuta 2009

Tuttu ja turvallinen


Suljin eilen läppärin hyvissä ajoin ja päätin kuunnella musiikkia omasta CD-hyllystäni. Huomasin jälleen kerran, että musiikkikokoelmani ei ole sieltä pirteimmästä päästä. The Cardigans, Coldplay, Emil Jensen, Kent... Hyvää musiikkia sinänsä, mutta ei kuunneltavissa jos masentaa tai jos meinaa masentaa. Palasin hyllyn toisesta päästä toiseen varmaan kymmenen kertaa ennen kuin päädyin Billy Talentin viimeisimpään. No niin, varma valinta!

Billy Talent on ollut yksi lempibändeistäni kesästä 2006 asti, jolloin näin heidät livenä tietämättäni. Anteeksi kuinka? No, olimme ystäväni kanssa My Chemical Romancen keikalla ja
lämppärinä toimi juuri Billy Talent. Tunnistin muutaman kappaleen, mutten ajatellut bändistä sen enempää. Haaveilin nimittäin jo Gerard Wayn näkemisestä (hot!) ja odotin innolla päästä kuuntelemaan kappaleita, joita olin kuunnellut koko matkan Happiksesta Helsinkiin. Jälkeenpäin ystäväni sai hyvät naurut kun sanoin Billy Talentia Billy Idoliksi ja sitten vielä myönsin, etten ollut tunnistanut bändiä. Osa biiseistä jäi kuitenkin mieleeni, joten hankin itselleni bändin toisen albumin "Billy Talent II". Loppu on, kliseisesti sanottuna, historiaa.

Billy Talent on osoittautunut henkireiäkseni ja pelastajakseni. Kuulostaa hullulta sanoa, etten voi kuvitella elämää ilman bändin musiikkia, mutta tällaiseen symbioosiin olen joutunut (päässyt?). Suhde on täydellinen. Aina kun asetan levyn cd-soittimeen valtaa minut helpotus. Mielialalla ei ole väliä, sillä musiikki on sopivan neutraalia. Olen useaan otteeseen todennut, että Billy Talent sopii sekä suruun että iloon. Musiikin pitää vastata mielialaa, sillä muuten olo voi vain mennä pahemmaksi. Syvimmässä masennuksessa eivät Britney Spears tai Disco Ensemble oikein auta. Nämä ovat kaksi ääripäitä, joiden sopivaan välimaastoon Billy Talent sijoittuu sopivasti ja turvallisesti. Turvallinen on juuri se adjektiivi, joka kuvaa Billy Talentia parhaiten. Musiikista tulee hyvä ja lämmin olo, jonka tunnistan joka kerta kun kuulen biisejä kuten "Surrender", "Line&Sinker" tai "Perfect World". Kaikkien aikojen suosikkini on "Pins and Needles", joka onnistuu edelleen aiheuttamaan minulle hyviä vilunväristyksiä.

Kesällä bändiltä ilmestyi kolmas levy (oikeastaan neljäs jos Pezz-aikojen "Watoosh" lasketaan mukaan). Jännittyneenä aloin kuuntelemaan Billy Talent III:sta peläten pahinta. Pettymys on helpompi kestää jos kuuntelun aloittaa skeptisenä ja sillä oletuksella, että uusi materiaali ei ole mitään verrattuna vanhoihin albumeihin. Jokainen levy tarvitsee oman totutteluaikansa. On ihanaa, kun musiikista tulee jotenkin vaivatonta ja itsestäänselvää. Tunnistat jokaisen biisin ja osaat sanat ulkoa. Löydät suosikkisi ja ehkä jopa inhokkisi (Billy Talent II:en "Worker Bees" ei ole oikein koskaan iskenyt). Billy Talent III kuulosti jo kolmen kuuntelukerran jälkeen ihanan tutulta ja turvalliselta. Eilen kuuntelin levyn läpi jo ties monettako kertaa ja edelleenkin se jaksaa yllättää. Ah, Billy Talent, kiitos kun olet elämässäni <3

torstai 29. lokakuuta 2009

28.10

Miten korvata viikkojen laiskottelu?

Pänttäämällä 10 tuntia putkeen ja vielä ihan hyvällä mielellä.

Ikävänä sivuvaikutuksena ylikierroksilla käyminen, niin ettei unta meinaa saada.

Tänään uusiksi?

lauantai 3. lokakuuta 2009

Oh take me back to the start

torstai 1. lokakuuta 2009

Anteeksi kuinka?


Huonoin levynkansi hyvin pitkään aikaan... Mutta on se "Juuret" kyllä hyvä biisi.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Helppoa kun sen osaa


Miten vältellä tenttiin lukemista? Minulla on omat keinoni:

1. Postaaminen
Olen laiminlyönyt blogiani jo kuukauden (enemmänkin?) ja nyt päätänkin yhtäkkiä, että aika on kypsä uudelle postaukselle. Kumpi tuli ensin, postaus vai välttely? Siis, kirjoitanko postausta koska välttelen vai välttelenkö koska postaan? Hmm.

2. Wikipedia
Kaikki alkoi siitä, kun ajattelin vilkaista mitä uusia levyjä on julkaistu vuoden aikana. Halusin löytää jonkin uuden bändin tai artistin jota fanittaa. Loppujen lopuksi päädyin punkin historiasta kertovalle sivulle ja aloin taas kuuntelemaan Dead Kennedysejä. Spotify taas ohjasi minut kuuntelemaan bändejä kuten The Germs, Black Flag ja X. Pakkohan Spotifyita on uskoa.

3. Kokkailu/leipominen
Nyt on juuri oikea aika kokeilla Jamie Oliverin vanukasreseptiä. Ennen sitä teen kuitenkin currypyöryköitä ja perunoita ja siihen vielä salaatin, jossa on niin paljon aineksia, etten itsekään pysy mukana. "Nälkä. Mikä ihana tekosyy."


4. Breaking Dawn
En ollut edes selaillut vampyyrisarjan viimeistä kirjaa moneen viikkoon, mutta tänä aamuna se houkutteli taas puoleensa. Ai niin, Kafkan Linnakin pitäisi lukea. Ja Ylpeys ja Ennakkoluulo. Ja miten olisi pieni divarikierros?

5. Liikunta
Mites se jumppa nyt yhtäkkiä innostaakin niin paljon? Ja miksi haluan väkisin lenkille vaikka ulkona sataa ja tuulee?

6. Sisustaminen
Yhtäkkiä kaikki kämpässä alkaa ärsyttää ja muutamia tavaroita on ihan pakko siirtää. Pian kaikki karkaa käsistä ja huomaan puuhanneeni kolme tuntia kirjahyllyn parissa. Miten tässä näin kävi?

7. Seinän tuijottaminen
The Cardigans soimaan ja makuulle katse valkoiseen seinään päin. Miten niin olen sekoamassa?

8. Pyykkääminen
Jos pyykkiä ei ole kertynyt tarpeeksi niin sitä keksitään vaikka tyhjästä. Lakanat on vaihdettu muutama viikko sitten, joten kyllä nyt on taas aika. Ja uudet pyyhkeet pitää pestä ennen käyttöä. Kyllä yhdesti käytetyn paidan voi jo pestä. Samalla voisi laittaa vaatekaapin sisällön värijärjestykseen.

9. Laulaminen
Musiikki täysille ja kuvittelemaan, että esiinnyn Ruotsin Idolsin finaalissa. Lauluna, tietenkin, Paramoren Ignorance.

10. Älypää
Olen koukussa Älypään palapeliin. Mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka vietti lapsuutensa palapelien ympäröimänä.

11. Library things
Pirullisin sivu pitkään aikaan. Tähän mennessä olen listannut noin 50 lukemaani kirjaa ja yritän vielä muistella lisää. Täällä, kuten wikipediassakin, yksi linkki johtaa toiseen ja lopulta unohtaa, että mistä sitä aloittikaan.

Mitäs nyt? Pitää varmaankin ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntyä tenttikirjojen pariin. Tai no, ensin voisin vilkaista mailin...

keskiviikko 5. elokuuta 2009

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

tiistai 14. heinäkuuta 2009

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Visio vs. todellisuus

Valokuvatessani saan usein visioita, joiden tahtoisin välittyvän myös kuvaan. Pystyn aina kuvittelemaan kuvaamani kohteen tietokoneen ruudulle hienona taideteoksena, joka kuvastaa minun näkemystäni tietystä asiasta. Aina visio ja lopullinen tulos eivät kuitenkaan kohtaa...


Kuva on otettu Korpilompolossa serkkuni häissä viime kesänä. Päivä oli mitä ihanin (jos jätti huomioimatta miljoonat sääskit, jotka onnistuivat pistämään sukkahousujenkin läpi) ja maisemat upeat. Tunturit siintivät taustalla ja saatoin jo kuvitella miten hienolta lopulliset kuvat näyttäisivät. Visio oli hieman pielessä tämän kuvan suhteen jo ihan alkumetreillä. Jotenkin tuntureista ja vedestä ei saa ihan samaa fiilistä irti, kun niiden ja kuvaajan välissä on autoja, lyhtypylväitä, taloja, aurinkovarjo... Nykyään vältän ottamasta kuvia kaukaisista maisemista koska ne eivät koskaan onnistu.


Vangittu luonto. Se on ehkä tarina tämän kuvan takana. Autossa istuessa nämä jonnekin Etelä-Ruotsiin sijoittuvat maisemat näyttivät upeilta. Ruotsalaista kesää ja järvi (joki? meri?) maisemaa parhaimmillaan. Liikkuvasta autosta otetut kuvat eivät kuitenkaan tunnetusti ole niitä parhaimpia.


Miksi oi miksi päätin ottaa kuvan uunista? Minulla oli jälleen visio. Uunissa muhivat grilliruokamme ja tietenkin tapaus piti ikuistaa. Likainen uuninlasi ei kuitenkaan auttanut asiaa. Kukaan ei myöskään saa selvää, että mitä siellä uunin sisällä sitten loppujen lopuksi oli (makkaraa, minimaisseja ja perunaa, voin paljastaa). Sitä voi sitten ihmetellä, että miksen olen jo poistanut tätä kuvaa ja vielä suurempi ihmettelyn aihe on, että miksen poista sitä nytkään. Tähän en osaa vastata.


Lontoon yhdessä puistossa jalista pelaavista miehistä oli toki pakko saada kuva. Emme kylläkään koskaan nähneet ketään heistä tämän lähempää koska kameran zoomi oli rajallinen. Joten mitä iloa tästäkin otoksesta on? Minulla ei ollut edes mitään visiota tämän kuvan suhteen. Hetken mielijohde. Joten miksei tämäkin lennä suoraan roskakoriin? Sen kun tietäisi.


Mistä lähtien minä olen ottanut kuvia autoista? Ja vielä ihan uusista autoista? Ymmärtäisin oikein hyvin, jos olisin ottanut kuvan söpöstä pinkistä kuplavolkkarista, mutten ymmärrä miten tämä yksilö on päätynyt kuvakokoelmaani. Minulla ei ole mitään muistikuvaa kuvaustilanteesta, joten en osaa ikinä vastata siihen, miksi vaivauduin ottamaan kuvan koko ajoneuvosta.


Tuota... Tämä on otettu Ulrikedalissa Lundissa eräänä kesäisenä päivänä. Visio oli varmaan taas nolla. En nimittäin edes saa selvää, että olenko ottanut kuvan miehistä vai naisista nurmikolla. Tausta ei ole erityisen nätti, eivätkä tyypit näytä tekevän edes mitään jännää. En yleensä ota kuvia ventovieraista. Tulee liian paparazimainen olo.


Rakastan ottaa kuvia oksista, joiden taustalla paistaa aurinko. Se on pakkomielle. Tiedän, kuulostaa järjettömältä, mutta tulos on yleensä todella kiva. Tämä Glimmingehusin perukoilla otettu risukuva ei kuitenkaan ole todella kiva. Se ei edes ole kiva. Mikä ihmeen idea tässä on? Okei, luonto ei oikein ole vielä heränyt näin tammikuussa etelässäkään, mutta tarvitseeko siitä ottaa masentava kuva? Aurinko ei tuona päivänä paistanut, mutta minusta vähän tuntuu, ettei se olisi pelastanut tätä kuvaa kuitenkaan.


Visio: Elämä puskee esiin sorastakin.
Lopputulos: Jotenkin ylimielinen kuva voikukasta.
Miten niin ylimielinen? En tiedä, minulle tulee tästä vaan sellainen "Haahaa, olet pieni ja hento,
voin polkea sinut maahan milloin haluan" olo. Kuva ei oikein välitä sitä mitä halusin kertoa.


Visio: Kerrostalo kuhisee elämää.
Lopputulos: Surullinen kuva rupsahtaneesta piha-alueesta.
Tämä kuva ei oikein välitä sitä positiivista kuvaa Happiksesta, jota haluaisin mainostaa. Jotenkin
se fiilis, joka minulle välittyi, ei oikein tule ilmi.

Usean epäonnistuneen otoksen jälkeenkään en luovuta. Metsästän edelleen sitä täydellistä kuvaa!

perjantai 3. heinäkuuta 2009

torstai 2. heinäkuuta 2009

Täydellisyyttä tavoitellessa


Gilmoren tyttöjen kakkoskauden kolmas katsomiskerta alkoi viime viikolla. Ja taas tunsin kateuden piston katsellessani Rorya ja Lorelaita. He onnistuvat aina sanomaan oikeat asiat oikeassa paikassa. Heillä on täydelliset tummat hiukset ja kirkkaan siniset silmät. He ovat laihoja vaikka syövät vain roskaruokaa eivätkä harrasta liikuntaa. He molemmat menestyvät elämässä ja kaikki menee aina putkeen. Heillä on rikkaita sukulaisia ja melkein aatelista verta suonissaan. Sain taas miettiä hetken aikaa miksi edes pidän koko sarjasta. Kuka tahansa kalpenee Lorelain ja Roryn rinnalla.

Tehdäänpä siis pieni vastakkainasettelu, eli minä vastaan Gilmoren tytöt. Masentaa jo valmiiksi.


Tapaus numero yksi: Puhevalmius ja siteeraukset

Gilmoren tytöt: Heitä ei yllätä mikään eikä kukaan. Kaikki mitä he sanovat kuulostaa täydelliseltä. Kommentit ovat söpöjä ja samalla kypsiä ja osuvia. He lainailevat vähän väliä jotain populaarikulttuuriin kuuluvaa ja mainostavat samalla täydellistä musiikkimakuaan. Ää...

Minä: Sekoan sanoissani täydellisesti. Tai ei, itse asiassa en sekoa sanoissani niin useasti koska en sano yhtikäs mitään. Mietin sopivaa vastausta tai kommenttia niin kauan aikaa, että tilanne ehtii mennä ohi, eikä näppärä kommenttini enää varttia myöhemmin tunnu oikein sopivalta. Gilmoren tyttöjen ei koskaan tarvitse sanoa "Hei, se juttu mistä puhuttiin puol tuntia sitten, niin NYT mulla ois jotain sanottavaa siihen." Minä en myöskään tiedä puoliakaan niistä leffoista joista GG:ssä puhutaan. Bändejä, joita pitäisi tietää ja joista pitäisi tykätä vilisee jok'ikisessä jaksossa. Minä vaan puhun siitä, kuinka surkea Britney nykyään on ja kyllähän sen jo kaikki tietävät. Miksen osaa sanoa jotain nokkelaa The Clashista?

Lohdutus: Haluan uskoa, ettei Lorelain kaltaista sanataituria ole olemassakaan. Täytyy pitää mielessä, että Lorelain repliikit tulevat jonkun muun suusta. Jonkun, jolla on ollut aikaa harkita repliikit tarkasti. Yksi dokumentti myös lohdutti mieltäni. Siinä Lauren Graham (Lorelai) paljasti, ettei usein tunnistanut bändejä, joita sarjan aikana mainitaan. Halleluja!


Tapaus numero kaksi:
Ulkonäkö


GG: Miten kukaan voi herätä noin täydellisenä? Miten kenelläkään voi olla noin täydellinen iho. Ja miten ihmeessä ne silmät voivat olla niin siniset? Onko ihme, että Dean ei saa tarpeekseen Rorysta kun tyttö on niin pirun täydellinen jo 16-vuotiaana? Ja tietenkin Lorelailla riittää miessuhteita kun yhdistetään hänen ulkonäkönsä ja edellämainitut puhetaidot. Lorelain ja Roryn
hiukset ovat aina täydellisesti. Ne ovat suorat. Juurikasvusta ei ole merkkiäkään. Turhauttavaa!

Minä: Herään aamulla ja ihmettelen miten hiukseni voivat taas sojottaa jokaiseen ilmansuuntaan. Finni leuassa ja nenä punaisena flunssasta. Ihanaa. Silmäni ovat kirkkaan vihreät vain jos olen itkenyt todella kauan, mutta en hirveän mielelläni haluaisi kuluttaa elämääni itkemällä. Luonnonkiharat hiukseni taas eivät suoristu kuin suoristusraudalla, eikä minusta ole grillaamaan kutrejani jokainen aamu tästä ikuisuuteen.

Lohdutus: Lorelain ja Roryn taustalla on kymmenpäinen ihmisjoukko, joka pitää huolen siitä, että naiset näyttävät juuri niin täydellisiltä kuin odottaa saattaa. Mistä lähtien näyttelijät muka ovat itse suoristaneet hiuksensa tai meikanneet? Minulla ei ole ulkonäöstäni huolehtivaa tiimiä taustallani, mikä ehkä on ihan helpotus (jos siihen Sunsilk mainokseen on uskominen).


Tapaus numero kolme:
Laihuus


GG: "Rory, mitä söisimme?"
"Voi, en tiedä, ethän sinä osaa kokata."
"En niin. No, mennään tänäänKIN syömään hampurilaiset Luken kuppilaan ja sitten jäätelölle. Huomenna on varmaan taas pitsan aika."
Argh! He syövät ja syövät ja syövät, mutta eivät liho. On ihan sama mitä he tunkevat suuhunsa, sillä kiloja ei tule lisää. Kun tähän yhdistetään vielä se tosiasia, etteivät he edes harrasta liikuntaa niin heikompaa huimaa.

Minä: Mässylakkoni tulee ja menee, mutta yksi asia on varma: Jos en hillitse makeanhimoani, paisun. Jos en liiku, paisun vielä enemmän. En ole mikään himoliikkuja, mutta makeanhimoni on sitäkin pahempi. Minun kohdallani näiden kahden yhdistämisestä ei synny yhtä täydellistä lopputulosta kuin Gilmoren tytöissä. Siksi vaaditaan kovaa itsekuria.

Lohdutus: Kuka jaksaisi katsella kahta himoliikkujaa, jotka elävät kasviksista ja hapesta? Kyllähän me kaikki ymmärrämme, ettei kenenkään aineenvaihdunta voi olla niin poikkeava, että mässyllä ja liikkumattomuudella pysyttäisiin noin laihana. Itseään voi aina huijata, mutta se kostautuu muutaman kuukauden päästä, kun farkkujen nappi ei menekään enää kiinni.


Tapaus numero neljä:
Mainetta ja mammonaa


GG: Rory on fiksuin lapsi ikinä. Hän ei tee muuta kuin lukee Tsehovia ja feministikirjailijoiden tuotoksia. Mikä parasta, hän pitää näistä kirjoista. Hän opiskelee ahkerasti, mutta löytää samalla aikaa ihan oikealle elämällekin. Lorelai taas aloitti tyhjästä ja nyt hän johtaa kokonaista hotellia (jonka henkilökunta on vähintään yhtää nokkelaa kuin hän itse).

Minä: Jos opiskelisin yhtä täyspäiväisesti kuin Rory, ei minulla olisi sosiaalista elämää. Jossain vaiheessa huomaan aina, etteivät vuorokauden tunnit riitä mihinkään. Pidän kaunokirjallisuuden lukemisesta, mutta venäläisen kirjallisuuden päälle en ymmärrä. Ja miten ihmeessä ehtisin opiskelun, sosiaalisen elämän ja hengittämisen lisäksi vielä lukemaan Tolstoita?

Lohdutus: Rory on yli-ihminen, jollaisia ei oikeassa elämässä olekaan. Kukaan ei ole noin täydellinen. Hän on kaiken lisäksi amerikkalainen, eli hän ei missään nimessä voi olla sivistynyt ja pitää eurooppalaisesta korkeakulttuurista (kröhöm...). Jälleen kerran, kukaan ei tahdo nähdä todellisuutta, joten miksi Rory kuvattaisiin ihan samanlaiseksi kuin me kaikki muutkin?


Summa summarum:

Kaiken tämän spekuloinnin jälkeen voisi taas kysyä, että miksi ihmeessä edes katson koko sarjaa kun se ilmiselvästi herättää lievää alemmuudentunnetta minussa. No, loppujen lopuksi sarjan söpöys ja täydellisyys on aika ihanaa. Se saa minut nauramaan ja itkemään. Ja ei, en naura itselleni ja itke epätäydellisyyttäni. Sen sijaan nautin hauskasta dialogista ja pikkukylän ihmeellisestä elämästä. Kunhan pidän mielessäni, että Lorelai ja Rory ovat vain keksittyjä hahmoja niin alemmuudentunne pysyy taka-alalla.

Kukkaotoksia




Ihanaa kesää!

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Moviestar


Koska välttelen opiskelua, olen katsellut viime aikoina sekä uusia että vanhoja leffoja. Nähtyäni "Jätä se!" perjantaina, ihastuin taas romanttisiin komedioihin. Tämän takia erehdyin katsomaan leffan "Polly tuli kuvioihin", joka oli täysi vastakohta hauskalle ja ihanalle perjantain leffalle. Romanttiset komediat ovat useasti liian ennalta-arvattavissa, eikä niiden aivot narikkaan meno aina innosta. "Jätä se!" oli kuitenkin poikkeus. Ihastuin kaikkiin roolihahmoihin koska heidän tarinansa risteilivät niin saumattomasti ja vaivattomasti. Leffassa oli yllättäen myös sanomaa.

Romanttisille komedioille on oma aikansa ja paikkansa. Mielialan täytyy olla mahdollisimman ei-katkeroitunut jotta leffasta voi nauttia. Useimmitenhan romanttiset komediat päättyvät onnellisesti ja päähenkilöt saavat toisensa. Kaava on tuttu: Ensin tavataan ja ehkä vihataan toisiaan. Vähitellen tutustutaan ja löydetään toisesta hyviä piirteitä. Vähitellen rakastutaan ja juuri kun kaikki näyttää menevän hyvin, tulee tielle este vanhan tyttö/poikaystävän, työn tai väärinkäsitysten muodossa. Viimeiset kymmenen minuuttia leffasta tilannetta paikataan ja juuri ennen lopputekstejä nähdään se kauan odotettu suudelma. Onnellinen loppu, mikä yllätys!



Nykyaikaan sijoittuvat romanssit ovat yleensä mielestäni hieman tylsiä. Kaipaan hieman tuulahdusta vanhoista ajoista. Paras lääke tähän kaipuuseen on Jane Austen ja hänen pakahduttavat romanssinsa. "Emma" ei ollut kovinkaan hyvä leffaversio Austenin teoksesta, mutta silti se onnistui tuomaan kyyneleet silmiini kun Emma ja herra Knightley vihdoin saivat toisensa. Vanhoja hyviä aikoja edusti myös "Easy Virtue", joka oli ihanan erilainen. Se oli yllättävä ja Jessica Bieliä oli ilo katsella (samoin Colin Firthiä). On mukavaa kun romanttiset komediatkin joskus uskaltavat rikkoa rajoja ja tarjota odottamattoman lopun.


Toinen piristävä tuulahdus viime viikonlopulle oli "Vicky Cristina Barcelona", joka ei vastannut odotuksiani ollenkaan. Se oli ihanan järjetön ja hurmaava ja paljon odottamaani parempi. Sitä ei varmaankaan voi luokitella romanttiseksi komediaksi, mutta kyllä se sisälsi eräitä klassisia elementtejä. Kolmiodraamaa, salaisia tapaamisia ja pettämistä. Leffan jälkeen halusin lähteä ulos ottamaan kuvia ihmisistä ja luonnosta. Harmittelin myös, etteivät rahani riittäneet Barcelonan reissuun. Spotifyissa taas etsin itselleni hieman espanjalaista kitaramusiikkia ja nautin. "Vicky Cristina Barcelona" oli upea kokemus.


Vuoden 1933 "King Kong" on kaikkien aikojen leffasuosikkini. Sen kauhuelementit ovat kadonneet tässä vuosien varrella, mutta silti siinä on oma charminsa. On hellyyttävää ajatella, että ihmiset 30-luvulla todella ovat pitäneet elokuvaa pelottavana ja teknillisesti modernina. (Samalla on pelottavaa ajatella, että samoin ajatellaan Sormusten Herra saagasta seitsemänkymmentä vuotta tästä eteenpäin..) King Kong on kuitenkin klassikko. En uskonut, että voisin pitää Jacksonin uudesta versiosta, mutta olin väärässä. Moderni sovellus oli sopivan kunnioittava, mutta samalla uusi konseptia rohkeasti. Mutta miten "King Kong" liittyy romanttisiin komedioihin"? Mielestäni Jacksonin "King Kong" on omalla tavallaan kaunis rakkaustarina, vaikka sen päähenkilöinä ovatkin nainen ja jättiläismäinen gorilla. Leffa onnistuu kuitenkin saamaan minut kyyneleiden partaille loppumetreillään. Kaiken toiminnan alla piileskelee romanttinen komedia ilman komediaa. Se on syvällisempi ja niin ihanan pakahduttava!

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Jag fann en bok


Ystäväni kysyi minulta pari päivää sitten josko olin lukenut Stephenie Meyerin Houkutus kirjan. "Se on niin koukuttava!" Kävin läpi kirjahyllyni, kaappini ja tv-tason alakaapit ja sieltähän se kirja sitten löytyikin. Huomasin, että olin päässyt sivulle 50 ja sitten siirtynyt vihreämmille laitumille (eli Anna-kirjoihin). Päätin antaa Meyerin tuotannolle toisen mahdollisuuden. Pian ymmärsin mitä ystäväni tarkoitti sanoessaan kirjaa koukuttavaksi; en voinut laskea teosta käsistäni. Vihdoin, mietin. Löysin korvikkeen Harry Potterille!

Rakastan kirjoja. Tai itseasiassa, rakastan kirjojen ostamista. Olen varmasti kamalan epäekologinen, mutta en vaan nykyään osaa tai halua lainata kirjojani kirjastosta. Haluan sen sijaan kirjan ikiomaksi ja kirjahyllyni kaunistukseksi. (Kirjat hyllyssä on muuten järjestetty värin mukaan; eikö tällaista käytäntöä voisi käyttää kirjastoissakin?) Kuten kaiken muunkin suhteen, innostun jostain tietystä kirjasta äkkiä, mutta innostukseni laantuu takuuvarmasti viikon sisällä. Jäljelle jää kasa teoksia, jotka katselevat minua syyttävästi. "Lue minut!" Tänä keväänä koulu on vienyt yllättävän paljon aikaa, joten kaunokirjallisuus on jäänyt taka-alalle. En vaan ole enää iltaisin jaksanut lukea lukemisen perään.

Juuri kun luulin, että olin hukannut lukemisen ilon löysinkin sen yllättävältä taholta. Vampyyreita ja lukioikäisiä teinejä, mitä ihmettä? Houkutus sisältää kuitenkin niin paljon Harry Potter elementtejä, että alan uskoa, etten voi enää ikinä nauttia nykyaikaan sijoittuvasta ja ns. normaaleja ihmisiä käsittelevästä kirjasta. Harry Potter on taikuutta täynnä, Taru Sormusten Herrasta on täyttä fantasiaa, Ylpeys ja Ennakkoluulo on kaikkea muuta kuin 2000-luvun Suomi ja Houkutus käsittelee tytön ja vampyyrin romanssia. Eihän näitä voi kuin rakastaa, vai mitä? Sillä nykyaikahan on niin tylsää ja tuttua. Miksi haluaisin lukea jostain, minkä voin kokea vain kävelemällä ulos asunnostani?

Seuraavaksi suuntaan bussipysäkille. Luvassa on parin tunnin matka pohjoiseen päin seuranani kaikkien teinityttöjen unelma Edward Cullen. En voi valittaa.

maanantai 4. toukokuuta 2009

The Highest Heights

Minä ja outo musiikkimakuni. Innostun helposti kaikesta (minulle) uudesta ja yhdessä vaiheessa kuuntelin pelkästään ns. celtic punk musaa, joka on siis punkkia, johon on sekoitettu kelttiläisiä vaikutteita. Vähän aikaa sitten hurahdin countryyn ja Lori McKennaan. Tällä hetkellä kovassa soitossa on Emil Jensen ja hänen ihana skorrande r. Vuoden kohokohta kuitenkin lähestyy ja on aika sukeltaa musiikkiin, joka joidenkin mielestä ei ole musiikkia lainkaan. Loukkaus, sanon minä, e-viisu musahan on musiikin parhaimmistoa!

http://www.youtube.com/watch?v=gfzD1hKUN9k

E-viisuissa on se kiva puoli, että jopa ne huonot biisit alkavat jossain vaiheessa kuulostaa hyvältä. Kappaleen täytyy olla todella huono, etten missään vaiheessa löydä siitä edes jotain hyvää sanottavaa. Kaava etenee samalla tavalla vuosi toisensa jälkeen: ensin vihaan, sitten tykkään ja lopulta rakastan. Tämän takia minulta ei kannata kysyä voittajaa, koska en vaan osaa päättää. Jos päädyn arvaamaan jotakin, osun yleensä väärään, koska siinä vaiheessa olen jo niin sokaistunut kappaleista.

http://www.youtube.com/watch?v=mcKpbzuPUB0

http://www.youtube.com/watch?v=4u0I2P_zu7o

Tänä vuonna päätin pitää outolinnuista kuten Tshekki, Latvia ja Serbia. Tshekin kappaleen äänimaailma on jotain niin outoa, ettei siitä voi olla kuin pitämättä. Latviaa vihasin aluksi henkeen ja vereen, mutta aloin sitten tuttuun tapaani löytämään myös heidän kappaleestaan niitä hyviäkin puolia. Serbiasta pidin alun alkaenkin, koska kappaleen soundi on niin piristävän erilainen.

Tänä vuonna minulla on neljä inhokkia: Kypros, Ranska, Malta ja Armenia. Kyproksen biisi on oikeastaan hyvä, mutta esiintyjän olematon lauluääni pilaa koko jutun. Hänet pistetään vielä ulisemaan ihan käsittämättömällä tavalla ja odotan kauhunsekaisin tuntein live-esitystä. Ranskan biisi taas on niin hohhoijaa, että voin melkein varmuudella sanoa, että se sijoittuu viimeiseksi tänä vuonna (ja minähän olen aina oikeassa...). Maltan kappale taas ei tarjoa mitään uutta. Laulaja on ärsyttävä, enkä kestä kuunnella hänen ääntään viittä sekuntia pitempään. Armenian ulina ja tekopirteä pomppiminen taas lähinnä ärsyttävät.

Tänä vuonna esiin voi nostaa myös nämä: Venäjä, Saksa, Espanja, Montenegro, Ruotsi, Suomi, Sveitsi, Turkki, Israel, Islanti, Romania, Bosnia-Herzegovina, Valko-Venäjä, Norja, Unkari, Azerbaidzan, Liettua, Albania ja Viro.

Kisastudio on avoinna 12., 14. ja 16.5 iltakympistä eteenpäin, tervetuloa!

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Skorra på!

Etsiskelin sopivaa otsikkoa kesäpostaukselleni ja törmäsin Spotifyissa Emil Jensenin musiikkiin. Jos tyyppi on Skånesta, niin musiikin täytyy olla hyvää, vai mitä? Tähän asti en ole joutunut pettymään skånelaisiin artisteihin. Idolsissa mukana ollut lundilainen Amanda Jenssen hurmaa ihanalla äänellään ja persoonallisuudellaan. Myös Timbuktu tulee Lundista ja vaikka The Botten Is Nådd ei suoranaisesti kuvaa olotilaani baari-illan jälkeen, on se kuitenkin suosikkieni joukossa.

Skånen skorrande r on jotain aivan ihanaa. Lundissa minun piti aina vastustaa kiusausta hymyillä typerästi jokaiselle vastaantulevalle, joka sattui puhumaan aidolla oikealla skånen murteella. Se vain kuulostaa niin hellyyttävältä. Murre sopii täydellisesti komiikkaan ja Skånesta löytyykin useita stand-up koomikoita, kuten esim. David Batra, joka väsäsi viime vuonna kasaan kirjan lappusista, joita ihmiset jättävät esim. pesutupiin. Johan Glans taas muistuttaa Kalles Kaviar tuubin poikaa. Hipp Hipp-sarjan Anders Jansson ja Johan Wester jaksavat naurattaa vuodesta toiseen.



Kauniista Skånesta tulee myös jalkapalloilija Zlatan Ibrahimovic, jolla on suurempi ego kuin kaikilla skånelaisilla yhteenlaskettuna. Huomasin yllätyksekseni, että myös Måns Zelmerlöw tulee Lundista, vaikkei sitä murteesta ainakaan huomaa.Toisaalta, Cara Mia laulettuna skorrande r:llä ei olisi ihan sama asia.


Mitä tästä opimme? Tietenkin, ettei ole Skånen voittanutta. Sieltähän löytyy vaikka mitä! Pieni, mutta pippurinen Skåne on se osa Ruotsia, joka tuntuu vähiten Ruotsilta. Täydellistä!

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Maj förra året



Olen aina ajatellut, etten ole kesäihminen. Kesä on ötököitä, kuumuutta ja auringonpistoksia. En rusketu, joten olen aina se ainoa kalpeasäärinen ja sehän vasta hävettääkin. Tänään tunsin kuitenkin ensimmäistä kertaa kesän tuoksun ja huomasin kaivanneeni sitä. Viime vuonna tähän aikaan olin hieman vehreämmissä maisemissa. Lundin kevät on Suomen kesä.









Loppujen lopuksi en kuitenkaan vaihtaisi talven jälkeen virkoavaa Oulun ja Pohjois-Suomen luontoa mihinkään. Täällä kesä on lyhyt, mutta juuri sen takia siitä täytyykin osata nauttia.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

How do you do it, Osa 2

Jotain miehisempää, niinhän minä sanoin. Huomasin nimittäin, että kyllä ne miehetkin osaavat posettamisen. Ja voih, ovathan he niin komeitakin...



Clint Eastwood
(The Good, the Bad and the Ugly)


Farley Granger
(Strangers on a Train)


Humphrey Bogart
(The African Queen)


Sean Connery
(Dr. No)


Gregory Peck
(Roman Holiday)


Montgomery Clift
(A Place in the Sun)



Cary Grant
(The Philadelphia Story)


Jeremy Brett
(My Fair Lady)


James Stewart
(It's a Wonderful Life)


Donald O'Connor
(Singin' in the Rain)


Gene Kelly
(An American in Paris)


Peter O'Toole
(How to Steal a Million)

Kuka on jo saanut Hollywoodista tarpeekseen? En minä ainakaan!