Vihreä kateudesta

Kävin eilen ystäväni kanssa kaupungilla. Lähdin tuntia aikaisemmin, koska ajattelin rauhassa katsella farkkuja ja saappaita itselleni. Ystäväni vain kyllästyisi jahkailuuni. Loppujen lopuksi ostin tunnin aikana yhdet farkut ja kahdet saappaat. Ihan tuosta vaan. Tämä ei kuulosta paljolta, mutta koska päätin tästä lähtien satsata laatuun, niin rahaa meni sitten vähän enemmän. Kyllästyin nimittäin Skopunktenin kenkiin vaikka ne ovatkin aika ihania. Mutta niitä ei ole tarkoitettu käytettäväksi. Haluan tehdä luonnolle palveluksen ja lopettaa omalta osaltani tämän kertakäyttö perinteen. Kengätkin saavat mieluiten kestää enemmän kuin kuukauden.

Kenkähullutteluni jälkeen päätin olla enää ostamatta mitään. Jim & Jillissä kuitenkin jouduin rikkomaan lupaukseni. Siellä minua nimittäin odotti vihreä unelma. Kokeillessani sitä mietin ehkä sekunnin ajan, että missä ihmeessä minä tätäkin pitäisin, mutta tyttömäinen puoleni peitti soraäänet hyvin pian alleen. Poistuin siis kaupasta yhtä vihreää mekkoa rikkaampana.


En ole oikeastaan mekkoihmisiä. Viihdyn ihan mainiosti housuissa, joten elo 1800-luvulla olisi voinut olla minulle hankalaa (tai ehkä olisin voinut olla se vastarannankiiski). Joskus on kuitenkin kiva pukeutua vähän hienommin. Serkun häihin ostin punaisen mekon Lundista. Nähdessäni sen tiesin, että minun on pakko saada se. Maksoi mitä maksoi. Eikä se loppujen lopuksi niin paljon maksanutkaan. Olen pitänyt sitä tasan yhden kerran. Odottelen siis kutsua seuraaviin häihin, jotta mekko pääsisi alas henkaristaan.


Lundissa lämpötila kohosi jo maaliskuussa niin korkealle, että oli helppo sortua pienen pieniin mekkoihin. Kerran kävimme Malmö nationissa syömässä ja pukeuduin hyvin lyhyeen siniseen paitaan. Eli liikkeelle ilman kunnollisia housuja. Malmö nationin snobit eivät aiemmin olleet vilkaisseetkaan meihin päin, joten emme olettaneet tältäkään kerralta mitään erilaista. Olimme harmaata massaa, joka sulautui tapettiin. Housujen heivaaminen tuntui kuitenkin tehneen vaikutuksen koska yllättäen juttelimme tyypillisen miespuolisen Malmö snobin kanssa niitä näitä. Jos tahtoo siis sulautua ruotsalaisiin, täytyy lähteä liikkeelle ilman housuja. Olin kuitenkin koko päivän hyvin tietoinen siitä, ettei minulla ollut ylläni farkkuja. Seuraavana aamuna pukeuduin housuihin ja college-paitaan. Joka päivä ei ole snobi päivä. Ei edes Lundissa.


Tämän tyttömäisen postauksen jälkeen on taas aika palata arkeen. Huomenna puen ylleni kravatin.

Break a leg!

Olen nainen, joten tietysti rakastan kenkiä. Se on yhtä päivänselvää kuin se, että aurinko nousee joka aamu ja että sääskenpurema kutittaa. Naiset ja kengät kulkevat käsi kädessä vaikka kengillä ei käsiä olekaan. Naisten ja kenkien välillä vaan on sitä jotakin. Tämän takia aion murtaa kaikki stereotypiat ja tehdä kenkäpostauksen, jossa en huokaile kenkien perään. Päinvastoin, olen nyt niin ei-naismainen kuin mahdollista.


Vaaleat kengät ovat mielestäni maailmanhistorian huonoin idea. Okei, onhan valkoiset kengät ihan nätit. Sellaiset 20 minuuttia. Herranen aika, tämä on Suomi! Ei täällä voi tepastella ympäriinsä valkoisissa kengissä! Näissä "kaunokaisissa" on kaiken lisäksi ihan mahdotonta kävellä. Kuka ihme noissa voi töpöttää?


Okei, täytyy myöntää, että nämä ovat aika söpöt. Lila väri tuo kivaa vaihtelua. Mutta miten nuo pysyvät jalassa? Miten voin tietää, etteivät ne jää matkan varrelle, kun juoksen bussipysäkille? Kuka korvaa jos korko juuttuukin jonkin ritilän väliin? Mitä teen jos millin paksuinen korko napsahtaa poikki?


Viimeisetkin rippeet naisellisuudestani karisevat nyt, mutta tämä on pakko saada sanottua: käytännöllisyys. Onko kukaan kuullut tällaisesta kenkien yhteydessä? Minä en ainakaan ollut ennen kuin tajusin, että uusissa kengissäni ei ole niin minkäänlaista pitoa. Olin liukastua todella lyhyellä matkallani yliopistolle ainakin kymmenen kertaa tänään koska uudet nilkkurini on ilmeisesti tarkoitettu vain Pariisin keväisille kaduille. Tästä lähtien siis katson kenkien pohjat hyvin tarkasti ennen kuin teen ostopäätöksen. Oppia ikä kaikki.


Jos huonolle maulle annettaisiin "kasvot", niin ne näyttäisivät näiltä kahdelta. Miksi sitä eläinkuosia pitää tunkea joka hemmetin paikkaan? Jos et syntynyt leopardiksi, niin tyydy herranen aika osaasi ihmisenä ja jätä ne pilkut eläimille. Ja kuka nyt edes haluaisi näyttää sukupuuttoon kuolevalta kissaeläimeltä? Se sukupuuttoon kuolemisenkin syy alkaa kyllä selvitä kun katselee eläinkuosien määrää muodissa. Ensimmäisen kuvan nilkkurit ovat niin kamalat, etteivät sanat riitä niitä kuvaamaan. Kenkien suhteenkin less is more. Piste.


Olen nyt valittanut mahdottomista koroista ja nilkkansa nyrjäyttämisestä niin paljon, että on aika esitellä matalakorkoiset saappaat. Mutta miksi, oi miksi, niiden matalien saappaiden täytyy olla niin tajuttoman rumia? Mikä näitäkin vaivaa? Onko niillä vesirokko? Vai onko niiden omistaja kävellyt liian monen lätäkön yli? Miksi nämä ovat niin kamalat?


Mitä ihmettä tämänkin suunnittelijan päässä on pyörinyt? Okei, kiva, että saappaat ovat niin kireät, ettei veri meinaa kiertää jaloissa, (näinhän melkein tehdään jaloista hyödyttömät ja samalla mitätöidään kenkien tarpeellisuus) mutta miksi tämä kullan loisto? Ja tuo rypytys? Sen lisäksi vielä kammottavat korot. Nämä varmasti kääntävät katseita, mutta itse miettisin nämä nähdessäni, että mikä omistajan päässä viiraa.


Käärme luikerteli saappaisiisi! Metsässä tällainen huomautus aiheuttaisi paniikkia, mutta kenkäkaupassa hihkaistaan "Jei". Niin, ja mitä minä sanoin niistä valkoisista kengistä? Toisen kuvan kenkien kuosi sopisi paremmin Aurinkokuninkaan ruokailuhuoneen seinille. Soljet voi heittää tuleen.


Rakastan nilkkureita. Saan kätevästi laitettua lahkeeni niiden sisään kunnon piraattityyliin. Ne tuntuvat myös rennommilta kuin saappaat ja siksi muuta pukeutumista ei aina tarvitse ajatella niin tarkasti. Mutta nilkkureidenkin suhteen voi mennä täysin metsikköön... Ne kiiltävät. Niissä on solki. Niiden kärki on auki. Niiden korot ovat... No, mitä noista nyt sanoisi. Korot voivat sopivan korkuisina olla hyvä juttu, mutta kun ne menevät noin korkeiksi, niin feministi sisälläni herää. En todellakaan aio antaa jalkani muotoutua noihin!


Break a leg on tämän postauksen nimi. Normaalistihan se on positiivinen toivotus, mutta itse näin sen hyvin konkreettisena törmätessäni näihin saappaisiin. Voin kuvitella, miten jäykät näiden varret ovat. Jalka sojottaa oudossa asennossa ja siihen päälle vielä tajuton korko. Pahimmassa tapauksessa joku, joka ei osaa kävellä kunnolla korkkareilla, vetää nämä ylleen ja sortuu sitten tepastelemaan polvet koukussa. Kiltit, älkää ostako tällaisia kenkiä jos ette osaa kävellä niillä! Voin silloin ainoastaan huutaa peräänne "Break a leg". Enkä tarkoita sitä positiivisessa mielessä.


Säästin parhaat viimeiseksi. Siis, mietin ensin, että nämä ovat Isojalan vaimon uudet jalkineet, mutta sitten tajusin, mikä näistä tulee mieleen:


Eiköhän tämä ollut tässä.

(Kaikki kengät löytyvät osoitteesta http://www.shoes.com/)

Jali ja suklaatehdas

Tein päätökseni heti joulun jälkeen: alan makealakkoon! Se koskee irkkareita, suklaata, jäätelöä, lakritsia, salmiakkia, sipsejä, popcornia, suolatikkuja, pähkinöitä, vaahtokarkkeja, kakkuja, pullia, Runebergin torttuja ja laskiaispullia. Lista pitenee päivä päivältä. Samalla kunnioitus itseäni kohtaan kasvaa. Tällä hetkellä se on jossain Empire State Buildingin puolessa välissä. Kuukausi on mennyt ja ainoa makea, jota olen suuhuni laittanut, on kaakao. Kolmesti. Tai ehkä neljästi. Mutta muuten olen täysin vapaa makeasta. Kaapeistani ei löydy edes leipomasuklaata.
Joulun aikana tuli mässäiltyä ihan liikaa. Katselin itseäni peilistä kriittisenä ja tein sopimuksen itseni kanssa; ei enää makeaa minulle. Olin varma, että tämä makealakko päättyisi samalla tavalla kuin ne edellisetkin. Aloitan intoa täynnä. Syön enemmän vihanneksia. Nyrpistän nenääni Fazerin siniselle. Viikko kuluu... Kaapissani on puoleksi syöty Marabou levy ja jääkapista löytyy vastaleipomiani brownieseja. Niiden vierellä marenkia. Itse istun sohvalla syömässä poppareita ja katsomassa leffaa. Ja sitten hävettää. Minähän olin makealakossa! Itsekurini on olematon. Rakastan nimittäin suklaata. Suklaa kaikissa muodoissa on ihanaa. Kaakao, suklaalevy, suklaaleivos, suklaakakku, suklaarusinat... Menisin naimisiin Fazerin kermatoffee suklaan kanssa, jos löytyisi pappi meidät vihkimään.
Itsekuriani on koeteltu monen monta kertaa tämän kuukauden aikana. Kotona käydessäni kaapista löytyy aina jotain mässyä. Pari viikkoa sitten iskä oli mennyt ostamaan rakastamiani donitseja coopista. Katselin niitä nenää nyrpistäen ja yritin päästä makeavapaaseen mielentilaan.
- No, ota nyt.
- Mie oon makealakossa.
- No ota ees yks.
- Enkä.
- Sulle ostin.
- Mie oon makealakossa.
Lopulta iskä luovutti ja söi äidin kanssa donitsit. Ja minä olin tyytyväinen itseeni.

Viikko sitten istuin kotona kämpillä keittiönpöydän ääressä ja pähkäilin enkun käännöstekstiä. Yhtäkkiä puhelin soi. Tuntematon soittaja.
- Maria.
- No se on Pirjo (huom. nimi muutettu, koska en muista kuka hän oikeasti oli) makeiskyselystä, päivää. Olisko sulla hetki aikaa?
- Öö, mulla on vähän kiire just nyt.
- Okei, joku toinen kerta sitten.
Mietin hetken aikaa puhelimen suljettuani, josko kohtalo ja Jumala olivat liittoutuneet yhteen ja tahtoivat minun luopuvan makealakostani, juoksevani Euromarkettiin ostamaan kermatoffee levyn ja sitten syövän sen kokonaan Gilmoren tyttöjä katsellessa. Päätin kuitenkin, etteivät he voisi olla niin julmia. Makealakko sai jatkua.Olimme ystäväni kanssa Aulakahvilassa "kahvilla" (ystäväni joi teetä ja minä kaakaota). Kassalla maksoin kaakaoni ja juuri kun olin lähdössä etsimään vapaata pöytää, tokaisi kassaneiti "Tosta saa ottaa karkkia." "Kiitos", kuulin itseni sanovan ja ajattelematta asiaa sen pahemmin, poimin korista yhden joulukarkin. Samassa hetkessä tajusin, mitä olin mennyt tekemään.Ystäväni sai loppujen lopuksi kaksi karkkia, sillä en tietenkään voinut syödä suklaanpalasta. Voitin taas itseni. Muutama päivä sitten olimme taas "kahvilla". Ystäväni söivät molemmat Runebergin tortut. Minä ostin banaanin. Sain kuulla monet "No ota nyt vähän tästä", "En mie jaksa kaikkea, ota nyt" ja "Nyt on Runebergin päivä", mutta pysyin vahvana. Ei, minä olen makealakossa.

Kauan aion sitten kiduttaa itseäni? No, olen huomannut, ettei tämä ole itsensä kiduttamista. Päinvastoin, voin paljon paremmin ilman kaikkia herkkuja. En tarvitse suklaata tai poppareita. En kaipaa pullaa tai pähkinöitä. Minua ei edes haluta irkkareita tai vaahtokarkkeja. Joten makealakkoni jatkuu niin kauan kuin on jatkuakseen. Ehkä koko loppuelämäni!

Winter wonderland

Talvi saapui vihdoin Ouluun! Eilinen myräkkä oli tervetullut ja katselin sitä onnessani ikkunastani (en kuitenkaan uskaltautunut ulos). Lunta ei voi inhota silloin kun se putoilee maahan pieninä hiutaleina. Lumen tanssissa on jotain lumoavaa ja ihanaa. Se rauhoittaa.

En ole koskaan ollut kesäihminen. Kesällä on aina liian kuuma ja ympärillä on jos jonkinmoista ötökkää. Inhoan hyönteisiä. Tulen hysteeriseksi, jos lähettyvilläni on ampiainen, paarma tai hämähäkki (vaikka hämähäkkihän ei itse asiassa edes ole hyönteinen(?)). Tämä on aika naurettavaa, sillä kyseessä on pieni olio, joka ei pahemmin voi satuttaa minua, mutta silti en pääse eroon pelkotilastani. Kesät ovat siis minulle yhtä painajaista ötököiden suhteen. Ainoa hyvä asia kesässä on, ettei tarvitse pukea ylleen koko vaatekaappinsa sisältöä mennessään ulos. Mutta siinä se sitten olikin.

Ollessani Lundissa, opin pitämään auringonpaisteesta ja lämmöstä. Se jotenkin kuului asiaan kun oltiin niin etelässä. Lundissa paistoi aurinko aina (siltä se ainakin tuntui). Saatoin istua nurmikolla ottamassa aurinkoa tunteja ja vaan nauttia siitä ihanasta lämmöstä. Lundissa inhosin lumisadetta. Se oli kuin paluu takaisin pohjoiseen. En ollut vielä valmis jättämään Lundin eksoottisuutta. Onnekseni lumipeite säilyi vain yhden päivän ja pian sain taas ihailla luonnon vehreyttä ja nauttia pyöräretkistäni Ulrikedaliin. Palattuani Happikseen olin kuitenkin taas oma itseni. Suomalaisen vastakohta. Suomalaisethan rakastavat kesää. Pitkän ja pimeän talven jälkeen suomalaiset kömpivät ulos mökeistään aurinkoon ja pysyvät siellä syyskuun alkuun asti. Ja minä valitan minua kiusaavasta ampiaisesta.

Talvi on kylmä. Talvi on luminen. Talvi ei ole niin pimeä kuin luullaan. Talvi Helsingissä on ehkä masentavinta mitä voi olla. Loskaista ja harmaata. Talvena olen iloinen siitä, että jäin kehä kolmosen pohjoispuolelle. Kun muut kaipaavat etelän aurinkoon, minä hengitän sisään talvista ilmaa ja kiitän onneani siitä, että synnyin Suomeen (tai ainakin Suomen lähettyville). Ei talvikaan tietenkään ole pelkkää auringonpaistetta (paradoksi itsessään). Ennen kuin lumi sataa maahan, on kaikki masentavan pimeää ja karua. Silloin ymmärrän hyvin muiden kaipuun ulkomaille. Jos joku tarjoaisi minulle matkaa Meksikoon, en kieltäytyisi. Lumimyräkässä ei myöskään ole niin mukava kävellä. Jos tuuli puhaltaa vaakasuorasti ja silmät ja suu ovat täynnä lunta, on vaikea hymyillä. Joskus taas on ihan liian kylmä. Silti listallani talvi kerää enemmän plussaa kuin miinusta.

Eräässä suhteessa talvi jää auttamattomasti kakkoseksi kesän rinnalla. Mikään ei nimittäin voita kesäistä sadetta ja sen tuoksua. Viime kesänä saatoin istua porukoiden kauhuksi useita hetkiä verannalla katoksen alla ja vain kuunnella sadetta. Kerran keksin lähteä ostamaan kurkkua ja jääteetä kaupasta vain koska halusin tekosyyn kävellä sateessa (kävelylenkkihän ei olisi voinut olla sellainen). Sateen ropina kattoa ja ikkunaa vasten on ihaninta mitä tiedän. Se saapuu metelillä, mutta ei jätä yhtä pysyviä jälkiä kuin lumi.