Kaikki kohdallaan

Vettä ja hiekkaa

Visio vs. todellisuus

Valokuvatessani saan usein visioita, joiden tahtoisin välittyvän myös kuvaan. Pystyn aina kuvittelemaan kuvaamani kohteen tietokoneen ruudulle hienona taideteoksena, joka kuvastaa minun näkemystäni tietystä asiasta. Aina visio ja lopullinen tulos eivät kuitenkaan kohtaa...


Kuva on otettu Korpilompolossa serkkuni häissä viime kesänä. Päivä oli mitä ihanin (jos jätti huomioimatta miljoonat sääskit, jotka onnistuivat pistämään sukkahousujenkin läpi) ja maisemat upeat. Tunturit siintivät taustalla ja saatoin jo kuvitella miten hienolta lopulliset kuvat näyttäisivät. Visio oli hieman pielessä tämän kuvan suhteen jo ihan alkumetreillä. Jotenkin tuntureista ja vedestä ei saa ihan samaa fiilistä irti, kun niiden ja kuvaajan välissä on autoja, lyhtypylväitä, taloja, aurinkovarjo... Nykyään vältän ottamasta kuvia kaukaisista maisemista koska ne eivät koskaan onnistu.


Vangittu luonto. Se on ehkä tarina tämän kuvan takana. Autossa istuessa nämä jonnekin Etelä-Ruotsiin sijoittuvat maisemat näyttivät upeilta. Ruotsalaista kesää ja järvi (joki? meri?) maisemaa parhaimmillaan. Liikkuvasta autosta otetut kuvat eivät kuitenkaan tunnetusti ole niitä parhaimpia.


Miksi oi miksi päätin ottaa kuvan uunista? Minulla oli jälleen visio. Uunissa muhivat grilliruokamme ja tietenkin tapaus piti ikuistaa. Likainen uuninlasi ei kuitenkaan auttanut asiaa. Kukaan ei myöskään saa selvää, että mitä siellä uunin sisällä sitten loppujen lopuksi oli (makkaraa, minimaisseja ja perunaa, voin paljastaa). Sitä voi sitten ihmetellä, että miksen olen jo poistanut tätä kuvaa ja vielä suurempi ihmettelyn aihe on, että miksen poista sitä nytkään. Tähän en osaa vastata.


Lontoon yhdessä puistossa jalista pelaavista miehistä oli toki pakko saada kuva. Emme kylläkään koskaan nähneet ketään heistä tämän lähempää koska kameran zoomi oli rajallinen. Joten mitä iloa tästäkin otoksesta on? Minulla ei ollut edes mitään visiota tämän kuvan suhteen. Hetken mielijohde. Joten miksei tämäkin lennä suoraan roskakoriin? Sen kun tietäisi.


Mistä lähtien minä olen ottanut kuvia autoista? Ja vielä ihan uusista autoista? Ymmärtäisin oikein hyvin, jos olisin ottanut kuvan söpöstä pinkistä kuplavolkkarista, mutten ymmärrä miten tämä yksilö on päätynyt kuvakokoelmaani. Minulla ei ole mitään muistikuvaa kuvaustilanteesta, joten en osaa ikinä vastata siihen, miksi vaivauduin ottamaan kuvan koko ajoneuvosta.


Tuota... Tämä on otettu Ulrikedalissa Lundissa eräänä kesäisenä päivänä. Visio oli varmaan taas nolla. En nimittäin edes saa selvää, että olenko ottanut kuvan miehistä vai naisista nurmikolla. Tausta ei ole erityisen nätti, eivätkä tyypit näytä tekevän edes mitään jännää. En yleensä ota kuvia ventovieraista. Tulee liian paparazimainen olo.


Rakastan ottaa kuvia oksista, joiden taustalla paistaa aurinko. Se on pakkomielle. Tiedän, kuulostaa järjettömältä, mutta tulos on yleensä todella kiva. Tämä Glimmingehusin perukoilla otettu risukuva ei kuitenkaan ole todella kiva. Se ei edes ole kiva. Mikä ihmeen idea tässä on? Okei, luonto ei oikein ole vielä heränyt näin tammikuussa etelässäkään, mutta tarvitseeko siitä ottaa masentava kuva? Aurinko ei tuona päivänä paistanut, mutta minusta vähän tuntuu, ettei se olisi pelastanut tätä kuvaa kuitenkaan.


Visio: Elämä puskee esiin sorastakin.
Lopputulos: Jotenkin ylimielinen kuva voikukasta.
Miten niin ylimielinen? En tiedä, minulle tulee tästä vaan sellainen "Haahaa, olet pieni ja hento,
voin polkea sinut maahan milloin haluan" olo. Kuva ei oikein välitä sitä mitä halusin kertoa.


Visio: Kerrostalo kuhisee elämää.
Lopputulos: Surullinen kuva rupsahtaneesta piha-alueesta.
Tämä kuva ei oikein välitä sitä positiivista kuvaa Happiksesta, jota haluaisin mainostaa. Jotenkin
se fiilis, joka minulle välittyi, ei oikein tule ilmi.

Usean epäonnistuneen otoksen jälkeenkään en luovuta. Metsästän edelleen sitä täydellistä kuvaa!

Tie Suomeen

Saatanan tunarit!

Käväisin viikonloppuna Happiksessa ostamassa uuden läppärin väsähtäneen koneeni tilalle. Perjantaina siis istuin auton ratin taakse suuntana Tornion Musta Pörssi. Jätettyäni vanhan koneeni liikkeeseen (sen tiedostot siirrettiin uuteen koneeseen) suuntasin taas Happista kohti. Saatuani kirjastosta etsimäni kirjan lähdin tyytyväisenä ajamaan kotia kohti. Radiossa alkoi vielä soida David Cookin Leave a Light on ja lauloin iloisena mukana. Yhtäkkiä eteeni kiilasi vanha papparainen vihreässä Volvossaan. Hei, minulla on etuajo-oikeus! Tööttäsin ja sadattelin ja sitten tein jotain todella kypsää (lue: jotain älyttömän lapsellista, jota voi odottaa juuri ajokorttinsa saaneelta amikselta): roikuin papparaisen auton puskurissa pakottaen hänet ajamaan nopeampaa ja kun lopulta saavuimme liikenneympyrään (yhteen Happiksen useista; tästä lisää myöhemmin) vaihdoin kaistaa vauhdikkaammin kuin yleensä ja kirmasin tieheni Marielundin suuntaan. Hah, siitäs sait!

Mitä tyydytystä tämä sitten toi minulle? No, ensinnäkin, minä olin oikeassa. Papparaisen olisi pitänyt väistää minua ja ansaitsi siis tööttäykset, sadattelut, puskurissa kiinni ajamiset ja loppuun vielä kansainvälisen käsimerkin (kyllä, näin alas olen vajonnut). Toiseksi, hän pilasi täysin Leave a Light on-biisin, sillä olin niin tuohtunut tapahtumasta, että koko kappale meni ihan ohi. Kolmanneksi, mittani oli ilmeisesti saavuttanut sen pisteen, että papparainen Volvoineen oli se kuuluisa viimeinen pisara. Haaparanta on autoilijoiden helvetti. Kaikkien pitäisi tietää tämä. Jos olet niin hullu, että kuljet autolla Happiksessa, niin ole yltiötarkkaavainen. Älä oleta, että oikealta tulevalla on etuajo-oikeus. Älä luulekaan, että liikenneympyrään tulevat väistävät sitä, joka jo tekee kierrostaan. Älä unelmoikaan, että happislaiset olisivat kuulleet mitään joustavasta liikenteestä. Vanhempieni naapuri kutsui Happiksen autoilukulttuuria osuvasti Villiksi Länneksi. Siellä eivät säännöt päde.

Kävin autokouluni Happiksessa, mutta onneksi opettajani oli hyvä. Siihen aikaan Happis oli vielä suht koht rauhallinen, eikä ajokortin saaminen ollut niin hankalaa. Happiksessahan ei ole liikennevaloja missään. Sieltä löytyy kuitenkin ainakin yhdeksän liikenneympyrää, mutta kukaan ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän niiden ideaa. Yhden liikenneympyrän olemassaolo on muuten minulle täysi arvoitus, sillä se on niin pieni, että jopa normaalilla henkilöautolla on hankaluuksia selvitä siitä. Tämän takia kaikki (kyllä, myös minä) ajavat vain sen läpi tehden näin rondellista täysin hyödyttömän. Aina Happiksessa ajaessani mietin, että olenko se minä, joka olen unohtanut kaikki liikennesäännöt. Ehkä oikealta tulevalla ei sittenkään ole etuajo-oikeutta. Ehkä olen vain keksinyt itse koko säännön. Helkatti, ehkä se autokoulunopettaja valehteli minulle koko ajan! Joskus myös epäilen, että katuja on muuteltu Oulussa oloni aikana niin, että se terveyskeskukselta päin tuleva tie onkin nyt pääväylä (jostain ihmeen syystä). Voi anteeksi, tämä onkin ulkopaikkakuntalaisen syy! Ja hitot.

Papparainen saapui varmasti hieman järkyttyneenä kotiinsa sinä iltana. Hän varmasti valitti vaimolleen, että nykynuoriso on kamalaa. "Ei ne meidän aikoina..." Ei hän ymmärräkään, että oli itse vaara liikenteelle ja että tööttäykseni oli aiheellinen. Sen voin myöntää, että olisin voinut jättää välin amis-käyttäytymiseni. Papparainen saa siis ihan aiheesta kutsua minua hävyttömäksi, lapselliseksi, hätäilijäksi... Mutta minä tiedän, että olin oikeassa. Ja hei, hän pilasi sentään David Cookin ihanan biisin!