Kuva on otettu Korpilompolossa serkkuni häissä viime kesänä. Päivä oli mitä ihanin (jos jätti huomioimatta miljoonat sääskit, jotka onnistuivat pistämään sukkahousujenkin läpi) ja maisemat upeat. Tunturit siintivät taustalla ja saatoin jo kuvitella miten hienolta lopulliset kuvat näyttäisivät. Visio oli hieman pielessä tämän kuvan suhteen jo ihan alkumetreillä. Jotenkin tuntureista ja vedestä ei saa ihan samaa fiilistä irti, kun niiden ja kuvaajan välissä on autoja, lyhtypylväitä, taloja, aurinkovarjo... Nykyään vältän ottamasta kuvia kaukaisista maisemista koska ne eivät koskaan onnistu.
Vangittu luonto. Se on ehkä tarina tämän kuvan takana. Autossa istuessa nämä jonnekin Etelä-Ruotsiin sijoittuvat maisemat näyttivät upeilta. Ruotsalaista kesää ja järvi (joki? meri?) maisemaa parhaimmillaan. Liikkuvasta autosta otetut kuvat eivät kuitenkaan tunnetusti ole niitä parhaimpia.
Miksi oi miksi päätin ottaa kuvan uunista? Minulla oli jälleen visio. Uunissa muhivat grilliruokamme ja tietenkin tapaus piti ikuistaa. Likainen uuninlasi ei kuitenkaan auttanut asiaa. Kukaan ei myöskään saa selvää, että mitä siellä uunin sisällä sitten loppujen lopuksi oli (makkaraa, minimaisseja ja perunaa, voin paljastaa). Sitä voi sitten ihmetellä, että miksen olen jo poistanut tätä kuvaa ja vielä suurempi ihmettelyn aihe on, että miksen poista sitä nytkään. Tähän en osaa vastata.
Lontoon yhdessä puistossa jalista pelaavista miehistä oli toki pakko saada kuva. Emme kylläkään koskaan nähneet ketään heistä tämän lähempää koska kameran zoomi oli rajallinen. Joten mitä iloa tästäkin otoksesta on? Minulla ei ollut edes mitään visiota tämän kuvan suhteen. Hetken mielijohde. Joten miksei tämäkin lennä suoraan roskakoriin? Sen kun tietäisi.
Mistä lähtien minä olen ottanut kuvia autoista? Ja vielä ihan uusista autoista? Ymmärtäisin oikein hyvin, jos olisin ottanut kuvan söpöstä pinkistä kuplavolkkarista, mutten ymmärrä miten tämä yksilö on päätynyt kuvakokoelmaani. Minulla ei ole mitään muistikuvaa kuvaustilanteesta, joten en osaa ikinä vastata siihen, miksi vaivauduin ottamaan kuvan koko ajoneuvosta.
Tuota... Tämä on otettu Ulrikedalissa Lundissa eräänä kesäisenä päivänä. Visio oli varmaan taas nolla. En nimittäin edes saa selvää, että olenko ottanut kuvan miehistä vai naisista nurmikolla. Tausta ei ole erityisen nätti, eivätkä tyypit näytä tekevän edes mitään jännää. En yleensä ota kuvia ventovieraista. Tulee liian paparazimainen olo.
Rakastan ottaa kuvia oksista, joiden taustalla paistaa aurinko. Se on pakkomielle. Tiedän, kuulostaa järjettömältä, mutta tulos on yleensä todella kiva. Tämä Glimmingehusin perukoilla otettu risukuva ei kuitenkaan ole todella kiva. Se ei edes ole kiva. Mikä ihmeen idea tässä on? Okei, luonto ei oikein ole vielä heränyt näin tammikuussa etelässäkään, mutta tarvitseeko siitä ottaa masentava kuva? Aurinko ei tuona päivänä paistanut, mutta minusta vähän tuntuu, ettei se olisi pelastanut tätä kuvaa kuitenkaan.
Visio: Elämä puskee esiin sorastakin.
Lopputulos: Jotenkin ylimielinen kuva voikukasta.
Miten niin ylimielinen? En tiedä, minulle tulee tästä vaan sellainen "Haahaa, olet pieni ja hento,
voin polkea sinut maahan milloin haluan" olo. Kuva ei oikein välitä sitä mitä halusin kertoa.
Visio: Kerrostalo kuhisee elämää.
Lopputulos: Surullinen kuva rupsahtaneesta piha-alueesta.
Tämä kuva ei oikein välitä sitä positiivista kuvaa Happiksesta, jota haluaisin mainostaa. Jotenkin
se fiilis, joka minulle välittyi, ei oikein tule ilmi.
Usean epäonnistuneen otoksen jälkeenkään en luovuta. Metsästän edelleen sitä täydellistä kuvaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti