Täydellisyyttä tavoitellessa

Gilmoren tyttöjen kakkoskauden kolmas katsomiskerta alkoi viime viikolla. Ja taas tunsin kateuden piston katsellessani Rorya ja Lorelaita. He onnistuvat aina sanomaan oikeat asiat oikeassa paikassa. Heillä on täydelliset tummat hiukset ja kirkkaan siniset silmät. He ovat laihoja vaikka syövät vain roskaruokaa eivätkä harrasta liikuntaa. He molemmat menestyvät elämässä ja kaikki menee aina putkeen. Heillä on rikkaita sukulaisia ja melkein aatelista verta suonissaan. Sain taas miettiä hetken aikaa miksi edes pidän koko sarjasta. Kuka tahansa kalpenee Lorelain ja Roryn rinnalla.

Tehdäänpä siis pieni vastakkainasettelu, eli minä vastaan Gilmoren tytöt. Masentaa jo valmiiksi.


Tapaus numero yksi: Puhevalmius ja siteeraukset

Gilmoren tytöt: Heitä ei yllätä mikään eikä kukaan. Kaikki mitä he sanovat kuulostaa täydelliseltä. Kommentit ovat söpöjä ja samalla kypsiä ja osuvia. He lainailevat vähän väliä jotain populaarikulttuuriin kuuluvaa ja mainostavat samalla täydellistä musiikkimakuaan. Ää...

Minä: Sekoan sanoissani täydellisesti. Tai ei, itse asiassa en sekoa sanoissani niin useasti koska en sano yhtikäs mitään. Mietin sopivaa vastausta tai kommenttia niin kauan aikaa, että tilanne ehtii mennä ohi, eikä näppärä kommenttini enää varttia myöhemmin tunnu oikein sopivalta. Gilmoren tyttöjen ei koskaan tarvitse sanoa "Hei, se juttu mistä puhuttiin puol tuntia sitten, niin NYT mulla ois jotain sanottavaa siihen." Minä en myöskään tiedä puoliakaan niistä leffoista joista GG:ssä puhutaan. Bändejä, joita pitäisi tietää ja joista pitäisi tykätä vilisee jok'ikisessä jaksossa. Minä vaan puhun siitä, kuinka surkea Britney nykyään on ja kyllähän sen jo kaikki tietävät. Miksen osaa sanoa jotain nokkelaa The Clashista?

Lohdutus: Haluan uskoa, ettei Lorelain kaltaista sanataituria ole olemassakaan. Täytyy pitää mielessä, että Lorelain repliikit tulevat jonkun muun suusta. Jonkun, jolla on ollut aikaa harkita repliikit tarkasti. Yksi dokumentti myös lohdutti mieltäni. Siinä Lauren Graham (Lorelai) paljasti, ettei usein tunnistanut bändejä, joita sarjan aikana mainitaan. Halleluja!


Tapaus numero kaksi:
Ulkonäkö

GG: Miten kukaan voi herätä noin täydellisenä? Miten kenelläkään voi olla noin täydellinen iho. Ja miten ihmeessä ne silmät voivat olla niin siniset? Onko ihme, että Dean ei saa tarpeekseen Rorysta kun tyttö on niin pirun täydellinen jo 16-vuotiaana? Ja tietenkin Lorelailla riittää miessuhteita kun yhdistetään hänen ulkonäkönsä ja edellämainitut puhetaidot. Lorelain ja Roryn
hiukset ovat aina täydellisesti. Ne ovat suorat. Juurikasvusta ei ole merkkiäkään. Turhauttavaa!

Minä: Herään aamulla ja ihmettelen miten hiukseni voivat taas sojottaa jokaiseen ilmansuuntaan. Finni leuassa ja nenä punaisena flunssasta. Ihanaa. Silmäni ovat kirkkaan vihreät vain jos olen itkenyt todella kauan, mutta en hirveän mielelläni haluaisi kuluttaa elämääni itkemällä. Luonnonkiharat hiukseni taas eivät suoristu kuin suoristusraudalla, eikä minusta ole grillaamaan kutrejani jokainen aamu tästä ikuisuuteen.

Lohdutus: Lorelain ja Roryn taustalla on kymmenpäinen ihmisjoukko, joka pitää huolen siitä, että naiset näyttävät juuri niin täydellisiltä kuin odottaa saattaa. Mistä lähtien näyttelijät muka ovat itse suoristaneet hiuksensa tai meikanneet? Minulla ei ole ulkonäöstäni huolehtivaa tiimiä taustallani, mikä ehkä on ihan helpotus (jos siihen Sunsilk mainokseen on uskominen).


Tapaus numero kolme:
Laihuus

GG: "Rory, mitä söisimme?"
"Voi, en tiedä, ethän sinä osaa kokata."
"En niin. No, mennään tänäänKIN syömään hampurilaiset Luken kuppilaan ja sitten jäätelölle. Huomenna on varmaan taas pitsan aika."
Argh! He syövät ja syövät ja syövät, mutta eivät liho. On ihan sama mitä he tunkevat suuhunsa, sillä kiloja ei tule lisää. Kun tähän yhdistetään vielä se tosiasia, etteivät he edes harrasta liikuntaa niin heikompaa huimaa.

Minä: Mässylakkoni tulee ja menee, mutta yksi asia on varma: Jos en hillitse makeanhimoani, paisun. Jos en liiku, paisun vielä enemmän. En ole mikään himoliikkuja, mutta makeanhimoni on sitäkin pahempi. Minun kohdallani näiden kahden yhdistämisestä ei synny yhtä täydellistä lopputulosta kuin Gilmoren tytöissä. Siksi vaaditaan kovaa itsekuria.

Lohdutus: Kuka jaksaisi katsella kahta himoliikkujaa, jotka elävät kasviksista ja hapesta? Kyllähän me kaikki ymmärrämme, ettei kenenkään aineenvaihdunta voi olla niin poikkeava, että mässyllä ja liikkumattomuudella pysyttäisiin noin laihana. Itseään voi aina huijata, mutta se kostautuu muutaman kuukauden päästä, kun farkkujen nappi ei menekään enää kiinni.


Tapaus numero neljä:
Mainetta ja mammonaa

GG: Rory on fiksuin lapsi ikinä. Hän ei tee muuta kuin lukee Tsehovia ja feministikirjailijoiden tuotoksia. Mikä parasta, hän pitää näistä kirjoista. Hän opiskelee ahkerasti, mutta löytää samalla aikaa ihan oikealle elämällekin. Lorelai taas aloitti tyhjästä ja nyt hän johtaa kokonaista hotellia (jonka henkilökunta on vähintään yhtää nokkelaa kuin hän itse).

Minä: Jos opiskelisin yhtä täyspäiväisesti kuin Rory, ei minulla olisi sosiaalista elämää. Jossain vaiheessa huomaan aina, etteivät vuorokauden tunnit riitä mihinkään. Pidän kaunokirjallisuuden lukemisesta, mutta venäläisen kirjallisuuden päälle en ymmärrä. Ja miten ihmeessä ehtisin opiskelun, sosiaalisen elämän ja hengittämisen lisäksi vielä lukemaan Tolstoita?

Lohdutus: Rory on yli-ihminen, jollaisia ei oikeassa elämässä olekaan. Kukaan ei ole noin täydellinen. Hän on kaiken lisäksi amerikkalainen, eli hän ei missään nimessä voi olla sivistynyt ja pitää eurooppalaisesta korkeakulttuurista (kröhöm...). Jälleen kerran, kukaan ei tahdo nähdä todellisuutta, joten miksi Rory kuvattaisiin ihan samanlaiseksi kuin me kaikki muutkin?


Summa summarum:

Kaiken tämän spekuloinnin jälkeen voisi taas kysyä, että miksi ihmeessä edes katson koko sarjaa kun se ilmiselvästi herättää lievää alemmuudentunnetta minussa. No, loppujen lopuksi sarjan söpöys ja täydellisyys on aika ihanaa. Se saa minut nauramaan ja itkemään. Ja ei, en naura itselleni ja itke epätäydellisyyttäni. Sen sijaan nautin hauskasta dialogista ja pikkukylän ihmeellisestä elämästä. Kunhan pidän mielessäni, että Lorelai ja Rory ovat vain keksittyjä hahmoja niin alemmuudentunne pysyy taka-alalla.