Suljin eilen läppärin hyvissä ajoin ja päätin kuunnella musiikkia omasta CD-hyllystäni. Huomasin jälleen kerran, että musiikkikokoelmani ei ole sieltä pirteimmästä päästä. The Cardigans, Coldplay, Emil Jensen, Kent... Hyvää musiikkia sinänsä, mutta ei kuunneltavissa jos masentaa tai jos meinaa masentaa. Palasin hyllyn toisesta päästä toiseen varmaan kymmenen kertaa ennen kuin päädyin Billy Talentin viimeisimpään. No niin, varma valinta!
Billy Talent on ollut yksi lempibändeistäni kesästä 2006 asti, jolloin näin heidät livenä tietämättäni. Anteeksi kuinka? No, olimme ystäväni kanssa My Chemical Romancen keikalla ja
lämppärinä toimi juuri Billy Talent. Tunnistin muutaman kappaleen, mutten ajatellut bändistä sen enempää. Haaveilin nimittäin jo Gerard Wayn näkemisestä (hot!) ja odotin innolla päästä kuuntelemaan kappaleita, joita olin kuunnellut koko matkan Happiksesta Helsinkiin. Jälkeenpäin ystäväni sai hyvät naurut kun sanoin Billy Talentia Billy Idoliksi ja sitten vielä myönsin, etten ollut tunnistanut bändiä. Osa biiseistä jäi kuitenkin mieleeni, joten hankin itselleni bändin toisen albumin "Billy Talent II". Loppu on, kliseisesti sanottuna, historiaa.
Billy Talent on osoittautunut henkireiäkseni ja pelastajakseni. Kuulostaa hullulta sanoa, etten voi kuvitella elämää ilman bändin musiikkia, mutta tällaiseen symbioosiin olen joutunut (päässyt?). Suhde on täydellinen. Aina kun asetan levyn cd-soittimeen valtaa minut helpotus. Mielialalla ei ole väliä, sillä musiikki on sopivan neutraalia. Olen useaan otteeseen todennut, että Billy Talent sopii sekä suruun että iloon. Musiikin pitää vastata mielialaa, sillä muuten olo voi vain mennä pahemmaksi. Syvimmässä masennuksessa eivät Britney Spears tai Disco Ensemble oikein auta. Nämä ovat kaksi ääripäitä, joiden sopivaan välimaastoon Billy Talent sijoittuu sopivasti ja turvallisesti. Turvallinen on juuri se adjektiivi, joka kuvaa Billy Talentia parhaiten. Musiikista tulee hyvä ja lämmin olo, jonka tunnistan joka kerta kun kuulen biisejä kuten "Surrender", "Line&Sinker" tai "Perfect World". Kaikkien aikojen suosikkini on "Pins and Needles", joka onnistuu edelleen aiheuttamaan minulle hyviä vilunväristyksiä.
Kesällä bändiltä ilmestyi kolmas levy (oikeastaan neljäs jos Pezz-aikojen "Watoosh" lasketaan mukaan). Jännittyneenä aloin kuuntelemaan Billy Talent III:sta peläten pahinta. Pettymys on helpompi kestää jos kuuntelun aloittaa skeptisenä ja sillä oletuksella, että uusi materiaali ei ole mitään verrattuna vanhoihin albumeihin. Jokainen levy tarvitsee oman totutteluaikansa. On ihanaa, kun musiikista tulee jotenkin vaivatonta ja itsestäänselvää. Tunnistat jokaisen biisin ja osaat sanat ulkoa. Löydät suosikkisi ja ehkä jopa inhokkisi (Billy Talent II:en "Worker Bees" ei ole oikein koskaan iskenyt). Billy Talent III kuulosti jo kolmen kuuntelukerran jälkeen ihanan tutulta ja turvalliselta. Eilen kuuntelin levyn läpi jo ties monettako kertaa ja edelleenkin se jaksaa yllättää. Ah, Billy Talent, kiitos kun olet elämässäni <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti