Rakkaudesta musiikkiin

"Hei, se on Danny! Kato kato! Siellä se on! Huivi päässä!" Jos mietin aiemmin, että kuuloni on heikentynyt, niin yhdessä Luulajan ostoskeskuksessa tajusin, ettei kuulossani ole mitään vikaa. Sata pientä tyttöä kiljumassa täyttä kurkkua "Danny!!" osoitti, että kuulen vähän liiankin hyvin.

Nyt täytyy selventää, ettei meidän suomalainen Danny ole uusi teini-idoli Ruotsissa. Hei, ei ne nyt niin jäljessä siellä ole! Ei, nyt kyseessä on se toinen Danny, jonka sukunimi kuulostaa puolalaiselta makkaralta. Danny Saucedo oli mukana Idol 2006:ssa, mutta ei voittanut. Teinit itkivät katkeria kyyneleitä, kun Danny poistui lavalta ilman titteliä. Mutta ei Dannyn tarina tähän loppunut. Eikö se, että hänet nimitettiin Ruotsin seitsemänneksi seksikkäimmäksi mieheksi jo kerro jotain! Sadat teinit olivat ainakin lukeneet Plazansa tarkkaan.

Mutta mikä tässä Danny tarinassa nyt olikaan ideana? Selitänkö vain huvikseni jostain ruotsalais-puolalaisesta tyypistä, joka joskus aikoja sitten sattui osallistumaan Idolsiin ja nyt keikkailee ympäri Ruotsin ostoskeskuksia? Ehei, jutuissani on aina jotain ideaa. Danny liittyy ajankohtaisuudessaan musiikkiin ja sen "laatuun". "Laatuun" lainausmerkeissä, koska aloin vakavasti miettiä, voiko kukaan puhua musiikin "laadusta". Onko olemassa "laadukasta" musiikkia. Voin vertailla tuotteita Stockalta ja H&M:stä ja päättää omin silmin laatuerosta. Mutta eikö musiikin kuuntelu ole aika subjektiivinen kokemus? Voinko tosiaan luottaa Trendin toimittajan mielipiteeseen siitä, että The Killersien Sam's Town oli täysi katastrofi? Täytyykö aina hypätä siihen mainstreamiin?

Mielestäni minulla on hyvä musiikkimaku. Kuuntelen niin Rammsteinia kuin Coldplayta ja The Curea ja Linkin Parkia. Minulle käy lähes mikä tahansa (reggae ei kylläkään iske). Myös radioiden toitottamat Katy Perryt ja Pussycat Dollsit toimivat. Olen moniruokainen musiikin suhteen, näin se vain on. Mutta velvoittaako klassisen musiikin kuuntelu, etten voi kuunnella Danny Saucedoa? Eivätkö nämä kaksi riitele räikeästi keskenään? Kauas olemme tulleet ajoista, jolloin nuoriso lokeroitui tiettyyn kategoriaan. (En kylläkään enää sanoisi itseäni nuorisoksi) Ei ole enää punkkareita, hevareita ja hiphoppareita; kaikki on vapaampaa! Tyylin muuttaminen on lähes must. Kaavoihin kangistuminen vaan on niin tylsää.

Danny pomppii ympäri lavaa ja villitsee teinit täysin. Hän vetää vain kolme hittikappalettaan, joista yksi on viimeisin Radio. Glitterin kassalla yksi myyjistä huokaisee, kun teinijoukko vain jatkaa kiljumistaan. Hymyilen hänelle rohkaisevasti. Kyllä se siitä. Pitäisiköhän minunkin liittyä kiljuvaan joukkoon. Vai olenko liian vanha tällaiseen?





Nuorempana pidin siitä, mistä vanhempanikin pitivät. Meiju Suvas, Frederik, Kaija Koo... Cat Cat oli suuri suosikkini. Jossain vaiheessa Spice Girls astui kuvaan ja niin jäivät Bye bye babyt sun muut. Jossain vaiheessa musiikkimaun on pakko muuttua. Pyörittelen silmiäni porukoitteni musiikkimaulle. Autossa soi aina joko Pooki tai Iskelmä ja takapenkkiläisillä ei ole mitään sananvaltaa. Olen miettinyt, että muuttuuko minunkin makuni joskus tuollaiseksi, vai kasvavatko artistit, joista pidän tänään, myös vanhoiksi (luultavasti) ja jatkan heistä pitämistä. Spice Girls ei enää ole yhtä kova sana kuin ennen ja jopa pari vuotta sitten livenä näkemäni My Chemical Romance on menettänyt osan hohdostaan. Angsti kauteni on siis ehkä lopuillaan näin 22 ikävuoden kynnyksellä. Kukaan ei voi olla ikinuori.

Ystäväni nyrpisti nenäänsä soittaessani Dannyn Tokyo biisin. "Ne kaikki kuulostaa ihan samalta", sanoi hän ja minun täytyi vain nyökätä. Niinhän ne kuulostavat. Mutta miksi muuttaa toimivaa kaavaa? Danny on Danny vaikka voissa paistaisi. Danny pysyy, mutta fanit vaihtuvat. Kuka nyt jaksaisi vielä viisikymppisenä pomppia ja kiljua keskellä Shoppingia? En minä ainakaan.