Tapahtumapaikkana tunkkainen huone jossain kerhotalolla. Joukko ihmisiä istuu ringissä huoneen keskellä. Yksi heistä nousee ylös.
- Hei, mie olen Maria.
- Hei Maria!
- Mie olen nyt ollut kateellinen 14 vuotta. Koitan nyt päästä kuiville.
Kaikki ympärillä olevat katsovat naista ymmärtäväisinä ja nyökyttelevät. Heillä on myös kokemusta kateudesta. Kenellä ei olisi?
Muistan selvästi, kuinka kuusivuotiaana kadehdin ystäväni lelukoiraa. Koira oli ihanan pehmoinen. Sillä oli pystykorvat ja sen turkki oli hopeanharmaa ja musta. Se näytti aivan Hopeanuolelta. Ja minä halusin sen. Tai en juuri sitä, mutta oman sellaisen. Juuri samanlaisen. Ensimmäinen kosketukseni kateuteen. Se ei ollut mukava tunne.
Kateus ei ole kadonnut elämästäni minnekään. Se on muuttanut muotoaan, mutta hiipii edelleen esiin aina silloin kun en sitä kaipaisi. Kateus saa minut inhoamaan itseäni. Miksen voi vaan olla iloinen toisen puolesta? Miksi minulla täytyy myös olla se lelukoira? En koskaan ajattele, että minulla saattaa olla jotain, mitä lelukoiran omistajalla ei ole. Enkö voi vaan iloita siitä mitä minulta jo löytyy?
On helppo olla sokea hyville asioille elämässään. Ihmisen perusluonteeseen tuntuu kuuluvan asioiden tavoittelu. Oli kyseessä sitten lelukoira, uusi asunto tai poikaystävä niin haluamme sen. Ja me haluamme sen heti. Löydämme ympäriltämme ihmisiä, joilla jo on lelukoira, uusi asunto ja poikakaveri ja mietimme, miksei meillä jo ole noita asioita. Kateus katselee olan takaa ja kuiskailee korvaan. Kuinka moni ihmissuhteeni kariutuisikaan jos antaisin kateudelle vallan. Vaikka minulla ei aina mene hyvin, niin en voi purkaa sitä muihin ja unohtaa iloita heidän puolestaan. Kateus myrkyttää ympäristöä. Teen uudenvuodenlupaukseni jo nyt: Heivaa kateus!
P.S. KR-kerho=Kateus Rumentaa-kerho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti